Paikallinen, metsätyövaatteissa. Kädessä kaarnanpala, käpy tai vanha kartta. Rauhallinen ääni — ja vihainen sanoma.
PAIKALLINEN, metsätyövaatteissa tai metsästystakissa, astelee lavalle. Hänellä on kädessään jokin pieni esine – kaarnanpala, käpy, ehkä vanha kartta. Pysähtyy. Katsoo yleisöä. Alkaa rauhallisesti, melkein kohteliaasti.
Minä olen metsäihminen. Sen sanominen on tänä päivänä lähes poliittinen teko. En tarkoita, että olen huolissani. Minä olen vihainen. Ja se on eri asia.
Metsähallitus hallinnoi noin kolmasosaa Suomen maapinta-alasta. Kolmasosa. Se on iso luku. Se on noin kaksitoista miljoonaa hehtaaria. Valtion maa, siis minun maa. Teidän maa. Yhteinen maa.
Ja mitä sille tehdään?
Hakataan. Tasaisesti, tehokkaasti, järjestelmällisesti. Avohakkuu kerrallaan.
Hakkuu ei ole mikään uusi asia, sen ymmärrän. Puuta on kaadettu aina. Metsässä on eletty, metsästä on saatu lämpö ja leipä ja rakennustarpeet. Se on ihan selvä juttu. En ole vastaan sitä. Mutta se, mitä Metsähallitus tekee, ei ole metsänhoitoa. Se on teollinen operaatio, jossa metsä on raaka-aine – ja maisema, ekosysteemi, vesistö ja paikalliset ihmiset ovat sivuseikka.
Kävelee pari askelta. Käpy tai kuori kädessä.
Suojelualue. Sellainen on perustettu, jotta siellä olevaa luontoa suojellaan. Siinä on aika selkeä logiikka, eikö olekin? Suojellaan. Mutta Metsähallituksella on eri käsitys siitä, mitä suojelu tarkoittaa. Sen mielestä suojelualueen raja on viiva kartalla. Ei muuta. Se, mitä tapahtuu rajan toisella puolella, on heidän mukaansa heidän asia. Ja niinpä hakataan. Suojelualueen vierestä. Suojelualueen rajalta. Niin läheltä, että rajapyykit heiluvat, kun kone kulkee.
Mitä sitten tapahtuu? Valuma-alueet muuttuvat. Ojitusvedet ja hakkuujätteet valuvat puroihin. Linnut menettävät pesimäalueet, koska niillä ei riitä reviiri pelkästä suojelupalstasta. Poro menettää talvilaidunmaansa, koska talvihaavikko on nyt maanmuokkauskenttä. Ja hiljaisuus – se katoaa kokonaan. Avohakkuuta ei tehdä hiljaa.
Pieni tauko. Katsoo yleisöä.
Metsähallituksella on kaksi tehtävää. Liikelaitos Metsähallitus vastaa puunmyynnistä – eli siitä, että valtion metsistä saadaan rahaa. Julkiset hallintotehtävät taas vastaavat luonnonsuojelusta ja kansallispuistoista. Nämä kaksi yksikköä ovat saman katon alla, samassa organisaatiossa. Ne istuvat siis samassa talossa.
Ja arvatkaapa kumpi ottaa enemmän tilaa neuvottelupöydässä?
Meille opetettiin koulussa, että demokratia tarkoittaa, että kansalaisilla on sananvaltaa yhteisiin asioihin. Valtion maahan. Niihin kahteentoista miljoonaan hehtaariin. Pitäisi kokeilla nyt ihan mielenkiinnon vuoksi sanoa se sananvalta ääneen Metsähallituksen toimistossa, kun emme ole metsäteollisuuden edustajia. Taitaa olla selvä mitä tapahtuu.
Pieni, kuiva naurahdus.
Minulla on naapuri. Vanhempi mies, syntyjään tältä seudulta. Hän on koko ikänsä kulkenut samoja polkuja. Tietää, missä kuusikko alkaa, missä puro kääntyy, missä hirvi talvella lepää. Hän ei omista sitä maata. Mutta hän on elänyt sen kanssa. Viime syksynä hän soitti minulle. Sanoi, että ne meni siihen metsikköön ja se hakattiin. Metsojen soidinalue. Mies itki puhelimessa.
Metsähallituksen vastaus siihen olisi varmaankin, että hakkuut ovat suunniteltuja, ympäristöarvojen kartoitus on tehty, ja toiminta on kaikkien lakien mukaista.
Mutta lakien mukainen ei tarkoita: näin on oikein. Se tarkoittaa vain, että kukaan ei joudu vankilaan.
Pysähtyy. Laskee kävyn tai kuoren.
Suomi käy kansainvälisillä ilmasto- ja luontofoorumeilla puhumassa metsien merkityksestä hiilinieluna, biodiversiteetin turvaajana, vesistöjen suojelijana. Me olemme siellä vakavina. Esittelemme kalvoja. Ja sitten palataan kotiin ja hakataan.
En vaadi, että metsää ei koskaan hakattaisi. En ole niin yksinkertainen. Vaadin, että se tehdään järjellä – ei pelkästään kvartaalituloksella. Vaadin, että suojelualueen reunalla toimii sama varovaisuusperiaate kuin suojelualueen sisällä. Että valuma-alue otetaan huomioon ennen kaivinkoneita. Että paikallisilla ihmisillä on aito ääni, ei pelkkä kirjallinen lausuntopyyntö johon vastataan: kiitos, olemme kirjanneet sen.
Katsoo ulos.
Metsä kasvaa takaisin, sanotaan. Kyllä. Jokin kasvaa. Mutta ei sama metsä. Ei sama ekosysteemi. Ei sama maailma, jossa metso soi ja puro soi ja vanha kuusikko hengitti rauhallisesti. Se metsä ei kasva takaisin sadassa vuodessa. Ehkä ei kahdessasadassa.
Kysymys on siis yksinkertainen: kumpi on tärkeämpi – Metsähallituksen tämän vuoden tulos vai se metsä, joka on ollut siellä kolme sukupolvea ennen minua ja johon lapsenlapsenlapsen pitäisi päästä?
Vastatkaa itse.
Kääntyy ja kävelee ulos.
