“Tornionjoki puhuu” – Monologi Tornionjoen puolesta
Humoristinen, tosin vakava puheenvuoro vapaana virtaavan Tornionjoen puolesta – ulkopaikkakuntalaisen lempeällä äänellä.
VÄYLÄN ASUKAS:
Tiiättekö… ei se joki huua. Paitti koskessa. Mutta jos kuuntelee, kyllä se puhuu. Mie oon kuunnellu koko ikäni.
Jaa niin — Tornionjoki. Pohjois-Euroopan merkittävimpiä vappaana virtaavia jokia. Syntyy tunturipuroista, kiemurtelee Ruottiin ja Suomeen, Tornioon ja merelle. Ei patoja. Ei propelleja. Ei helvetinkoneita. Se on vappaana. Se virtaa omassa tahissa. Se kuiskii rantakiville ja kirroilee kevätjäille. Eikä se anna kahlita ittehensä… vielä.
Mut tiiättekö mikä on kummallista? Tässä ei oo vain luonto kyseessä. Joki on meän raja — ja meän silta. Ruotti tuolla, Suomi tässä. Joki välissä. Mutta tullaanko siihen passeilla? Ei. Siika eikä lohi kysele tullia. Ne vain ui. Ja miekin joskus, jos lipeän renkulta.
Niin teki ennen ihmisetkin. Kukkolankosken lippokalastus molemmin puolin — ja tehdään vieläkin. Samat virrat, samat vehkeet, samat väännöt siitä, kuka sai isomman. Se lippo… ei se ole vain työkalu. Se on käsivarren jatke. Perintö. Samaa sukua kuin viulu, rukki ja virsikirja.
Ja jos Kukkolankoski on kruunu, Matkakoski on valtikka. Siellä ei kahlailla vain vettä — siellä kahlaillaan aikaa. Lippo heiluu, ja muistot heiluu. Jokaisella tarina siitä “kaikista suurimmasta”, joka just pääsi irti. Niillä tarinoilla on painoa. Enemmän kuin monella kaivosyhtiön PowerPointilla.
Ja jos ei muuta, niin joppaus. Joo, sie kuulit oikein. Sodan jälkeen ja aina kuuskytluvulle asti jopattiin Ruottista: kahvia, sokeria, jauhoja, nailoneita, saippuaa… Olihan se laitonta, mutta monelle se oli elinehto. Kotitarvejoppausta — ja joillekuille ihan bisnes. Jopparikuninkaat! Paikalliset piti joskus sankareina, vaikka laki oli eri mieltä. Ei veneissä aina pelkkää kalaa kulkenu. Välillä lohen kyljessä kahvipaketti. Välillä koko paatti haisi parfyymiltä.
Joppaus ei ollu vain salakuljetusta. Se oli selviytymistä. Samaa rajanylitystä, jota joki on tehny aina. Se vaan sodan jälkeen naapurimaassa oli moni asia paremmin.
Ja nyt sitte tänne astelee joku puku päällä: “Meillä on parempi tapa käyttää tätä vettä.”
Ei se uutta ole, että tänne tullaan mittaamaan. Jo 1700-luvulla tuli ranskalaisia herroja — Maupertuis ja kumppanit — mittaamaan maapallon muotoa just tänne, Tornionlaaksoon. Tallustivat kylät, vaarat ja suot, väänsivät teodoliittia ja julistivat: “Kyllä se on littee… navalta.”
Mutta yks niiltä ei onnistunu: ne ei vieneet mitään. Eivät purkaneet kukkuloita, eivät paskoneet puroja. Tulivat, mittasivat, ihmettelivät — ja lähtivät.
Nyt ei mitata enää pelkällä mittanauhalla. Nyt mitataan metalleja. Akkumineraaleja. Litiumia sun muuta. “Pelastetaan maailma kaivos kerrallaan!” Niin ne koittaa vakkuuttaa jokivartisille, jokku onnettomat niitä uskooki. Mutta samalla hukataan joki, jossa lohi syntyy. Aatteleppa sitä? Kaivosjäte ei pysähy tulliin. Se ei kysy, onko tässä Ruotti vai Suomi. Se valuu alas. Ja pillaa molemmat. Se saastuttaa ussein myös ihmisten mielet. Tornionlaakso on yksi ja ainutkertainen, niin kuin joki. Ei sitä voi jakaa niinku hernekeittoa.
Tornionjoki ei oo vain vettä. Se on aikakerros. Tarinavirta. Siinä kelluu muistoja, vaappuja, lippoja, onkia, jopattuja kahvipaketteja, siikoja ja ne lohet, jotka karkas just kun olit saamassa ne haaviin. Joki muistaa. Se on nähny Maupertuisin teodoliitit, tervaveneet, poroaidat, salakaatajat — kaiken.
Mutta vielä se virtaa. Ja vielä se puhuu. Se puhuu meille, jos vain kuunnellaan.
Jos sie et puhu Tornionjoen puolesta, se hiljenee. Eikä se enää puhu sulle.
Mie kuulen sen vielä. Se virtaa. Se kuiskii. Ja se sanoo: “Ei ole vielä myöhästä.”
Ne, jotka hulluina puolustivat vappaata jokea… saattoivat olla aivan oikeassa.
