Jokihullu – Monologi Ounasjoen puolesta

(PAIKALLINEN, joka on siis pukeutunutkin paikallisesti, astelee lavalle, pysähtyy ja katsoo yleisöä pitkään, vakavana. Sitten rykäisee.)

Murreasun on tehnyt Anja Keskitalo (Ounasjokivarsi, Kittilä 2025)

Hyvät ihmiset. Mie olen jokihullu. Se ei ole diagnoosi, vaan kutsumus. Mie en käy joogaamassa. Mie menen Ounasjoele. Mie en tillaa juoksumattoa netistä. Mie liukastun kivile. Mie en hae enerkijaa kristalleista. Mie hörppään vettä Ounasjärvestä (tai Ounasjoesta) ja katton ruskaa ja herrään henkhin… Mutta kyllä se meinas mennä. Siis koko joki. 1970-luvulla joku keksi, että hei – tehhäänpä pato. Laitethan vesi purkhin. Eli tapethan se!

Vähä niinku että laitethan revontulekki muovipushin, että voi niitä sitten vaikka juhannuksena kattoa liiterin nurkassa. No, siinä me sitten olthin, jokivarren väki. Pelko pershessä ja airot kainalossa. Että net vie meän kovit, kalat, muistot – ja lohen… Sen lohen perässä met olthin menty vuosisatoja. Nyt se nousi viimeisen kerran... ja sitten vaan hiljeni. Ei tullu ennää lohi. Ei tullu kevät samalla lailla… nykyhän tullee kaivos, tai moto.

Aikoinhnan jo meän Annikki sano: ei, hosmestarit* eivät siihen homhan menisi, eivät ikänä, mutta insinöörit, jotka halvavat kaiken paremmin rakentaa ku Jumala. Mutta että pistäsivät sulun jokisuule, niin siinä on jo järki kaukana… Kuinka paljon ihminen on menettäny, ku on kavottanu mahollisuuven ellää osana luontoa?... Mitä kauvemmaksi ihminen erkanee maasta, sitä onnettomammaksi hän tullee. Hänellä ei ole tillaisuutta ottaa oppia ja esimerkkiä luonnosta. Hän ottaa oppia toisista ihmisistä, jotka ovat kavottanhet yhteyensä maahan ja ovat vielä onnettomampia.

Ja kuulkaapa mitä Reitari oli mieltä. Se sano, että nämä saattaa olla riiston kohteita nämät pohjosen erämaat ja vesistöt ja alkuperäset asukhat. Se on minun sielussa kiinni tämä joki ja kiveliö, ja mie jatkuvasti omin silmin näen sen kuoleman, ja miten se käytethän tähän teollishen elämhän. Mutta! Met nousima viimhein vastarinthan. Kaikki Ounasjoen ihmiset ja pohjosen tulisieluset taiteilijat. Met otima kantaa... Meille Lapin luonto oli ja on syämen asia.

Sielä souethin. Miekin sousin! Tai ainakin istuin kyyissä ja huusin: ANTAA VEEN VIRRATA VAPHANA! Ja ihmiset tuli ihan ulkomailta asti soutamhan. Aattelin, että jos net kerran tullee sieltä sivistyksen keskeltäki tänne Lapin perukoile, niin tämä joki on varmasti ainutkertasen tärkeä. Ja tiättäkö mitä? Met voitethin! Ounasjokilaki saathin 1983!

Joki jäi vaphaksi. Se virtaa yhä, omassa tahishan. Se kuiskii rantakiville ja kirroilee kevätjäile. Se ei anna kahlita itteheäns… Mutta sitten tuli 2020-luku ja uuvet konsultit. Net ei puhu ennää pavoista. Net puhhuu kehityksestä, kestävistä ratkaisuista ja akkuarvoketjusta. Se kuulostaa vähä siltä, että jokku pistää pärheiksi sinun kotitalon ja sannoo: elä huoli turhhaan, sehän meni hyötykäythön…

Ja taas olhan kovan paikan eessä. Jos että ole hopussa, niin vilkashan vielä, miten nämät asiat ylipääthänsä toimii tuolla virkamiespuolella. Nykyäänhän valtio on antanu kunnille lissää valtaa päättää tämmösistä asioista. Ja siellähän net sitten istuu kunnanpamppujen kanssa kokkouksissa – net etelän konsultit. Selittävät parhain päin, tietysti yhtiöitten pushin. Ushein semmosiaki asioita, joista moni kunnallispoliitikko ei ymmärrä mithän. Sen takia niitä konsulttia – tai mitä kloppareita ne nyt on – tarvithan, ja net sikiävät ko heinäsirkat muinaisessa Egyptissä. Net on kuin entisvanhaan lähetyssaarnaajat, jokka kävi viemässä sivistystä pakanamaitten lapsile.

Net tulevat tänne, ne pisnesväen Johannat ja Mikat. Niillä on kaunhit puvut ja hienot läppärit. Ja net on tietysti viishampia ku ykskähän poro... Siehän ymmärrät tämän laushen syvemmän salan. Ja net halvavat kaivaa tänne kaivoksia. Ja arvakkaappa, laskettaisko ne jäteveet jokhen? Jotenki ne aina sinne päätyy. Paitti ei tietenkhän paperilla. Net selittää kaiken parhhain päin. Net sannoo: “Ounasjoki on edelleen suojeltu”. Mie sanon: “Joo, joo. Tietysti”.

Net puhhuu meille kuin met ei tajuttas mithän. Sanovat, että tämä investointi tuo työtä ja ejistää talouskavua. Met kysymä: kelle, ja kuinka paljon? Net vastaa: kaikile – ainaki jonkin verran. Mutta aatelkaa, että tet pelastatta koko maailman! Ai silläkö, että meän joen vesi ei kohta kelpaa pyykin peshuunkhan? Mie luulen, että tässä pelastethan ainoasthan teän rahat.

No, olkhon…

Mie kerran kysyin yheltä pieneltä lapselta, miksi Ounasjoki pittää jättää rauhhaan. Se vastasi: “Ko sielä assuu keijukaisia.” Mie sanoin: “Justhiin niin.” Ja ku keijut lähtee, met ihmiset olhan seuraavat. Eli kuulkaa: tämä ei ole pelkkä joki. Tämä on

muisti. Tämä on hiljaisuus. Tämä on se paikka, mihin voi vielä kavottaa kännykän kentän – ja löytää ittensä. Ja jos joku vielä miettii, miksi tätä jokea ja koko seutukuntaa pittää puolustaa... ...niin tulkhon soutamhan ja melomhan – nyt on sen aika. Ounasjoela ei tartte huutaa. Siellä voi vain kuunnella. Ja siinä se on. Meän kansallisaarre. Ei museossa, vaan elävänä. Vaphana. Kuten kuuluukin.

The end