Valuma-alue – eli kuinka myydä maa, vesi ja järki halvalla

No niin, rakkaat kuulijat. Istukaahan alas...

Sulkekaa silmänne ja kuvitelkaa hetkeksi Lappi tai Itä-Suomen vaarat ja taajat korpimaisemat. Kirkasvetiset purot solisevat kivien yli. Metsä tuoksuu sammalelta, hiljaisuus ympäröi, poro käyskentelee jossain tunturin rinteellä. Ja sitten… trrrrrrrrrrrmmmm – tulee kalliopora. Räjäytetään kallio, avataan avolouhos, saadaan nikkeliä, vähän kultaa – ja vähän enemmän jätevesiä.

Mutta hei, sehän on vain “kehitystä”, eikö niin? Suomessa on tällä hetkellä meneillään täysin laillinen, viranomaisten siunaama ja osin jopa valtion tukema luonnonryöstö. Me kutsumme sitä kauniisti vihreäksi siirtymäksi. Mutta sanokaapa rehellisesti: kuinka vihreä on siirtymä, jonka jäljiltä puro ei ole enää kirkas vaan samea, metsä muuttuu montuksi ja porot… porot vaihtuvat kaivosrekkaan?

Kultaa, nikkeliä, kobolttia. Sitä meiltä halutaan. Ei siksi, että suomalaiset itse tarvitsisivat metallista elämää, vaan koska ulkomaiset kaivosyhtiöt ovat huomanneet jotain, mitä me emme: että Suomi on käytännössä veroparatiisi – ilman aurinkoa ja hiekkarantoja.

Tiesittekö, että Suomessa kaivosyhtiö maksaa kaivosveroa… rummunpärinää… suunnilleen saman verran kuin minä maksan sakkona pysäköintivirheestä torin kulmalla, jos nyt vähän liioitellaan? Että meiltä voi käytännössä viedä mineraalit, pila vedet, jättää maisemat kuin Marsin pinnalle – ja lopuksi vielä toivottaa: Kiitos ja hei, lasku jäi teille. Meillä on jo kone käynnissä seuraavassa maassa.”

Ja kuka tästä kaikesta hyötyy? No ei ainakaan se paikallinen kylä, jonka järvi ja joki meni pilalle. Kylä, jolle kaivos lupasi työpaikkoja… joita lopulta tuli… ehkä kymmeniä. Ylipäätään kaivosteollisuuden tarjoamat työpaikat lasketaan sadoissa, kun esimerkiksi matkailu kerrannaisvaikutuksineen työllistää kymmeniä tuhansia ihmisiä. Ja se Yhtiön tiedottaja sitten selittää, kuinka ympäristövaikutukset ovat hallinnassa. Eli toisin sanoen: maisema on viturallaan – mutta hallitusti.

Valuma-alue ei ole vain maantieteellinen termi. Se on kuva siitä, miten yhteiskunta valuu hiljalleen kohti jotain, mitä kukaan ei oikeasti halunnut – mutta jolle kukaan ei oikein osaa sanoa ei. Meillä on nimittäin taipumus uskoa kiltisti, kun yhtiö sanoo, että me toimimme vastuullisesti. Se on korporaatiokieltä ja tarkoittaa vapaasti käännettynä: “me otamme vastuun siitä, että saamme voiton – ja joku muu ottaa vastuun jäljistä.

Lapin sydämessä ja Itä-Suomen selkosilla raivoaa näkymätön sota. Ei paukkuvia aseita, vaan paukkuvia lukuja: tonnia malmia, litraa jätevettä, neliökilometri maisemaa. Se on hiljainen sota, jossa vastakkain ovat ihmiset ja algoritmit. Ne algoritmit, jotka päättävät Excel-taulukossa, että tämä suo voidaan uhrata. Koska palautumaton ekosysteemi ei näy kvartaaliraportissa.

Ja ironian huipentuma: nämä yhtiöt väittävät olevansa ympäristön pelastajia. Vihreän siirtymän sankareita. Me louhimme kobolttia, jotta maailmaan saadaan enemmän sähköautoja! No sepä kaunista. Jos samalla menetetään suot, järvet ja pohjavedet, niin onko se enää siirtymä – vai pelkkä juoksu rotkoon uudella akkuteknologialla?

Voisihan tätä toisaalta ajatella niinkin, että Suomi on vain palannut juurilleen. Olemme taas siirtomaa. Ennen meitä hallitsi Ruotsi, sitten Venäjä – ja nyt globaali kaivosteollisuus. Ainoa ero on, että tällä kertaa me olemme itse ojentaneet oven avaimet. Me olemme kirjoittaneet lait, jotka sanovat: Olkaa hyvä, ottakaa. Näillä meidän tuntureilla ja soilla ja korvissa tätä tavaraa piisaa– sitä on niin paljon, että saatte halvalla!

Mutta ehkä tärkein kysymys ei ole, mitä kaivosyhtiöt tekevät – vaan mitä me annamme niiden tehdä. Mikä on se hetki, jolloin yhteisö sanoo: ei enää? Milloin me ymmärrämme, että luonnon arvo ei mahdu kalkulaattoriin? Että on asioita, joita ei voi hinnoitella – koska jos yrität, olet jo myynyt ne.

Valuma-alue ei ole vain kartalle piirretty viiva. Se on meissä jokaisessa. Se on päätös siitä, minkä annamme valua läpi sormiemme – ja minkä päätämme pitää kiinni.

Vielä ei ole liian myöhäistä. Meillä on yhä metsää, vettä, ilmaa – ja ihmisiä, jotka välittävät. Nyt on aika olla se hälytysjärjestelmä, jota mikään kone ei voi hiljentää.Kun luonto huutaa apua… olemmeko me vihdoin valmiita vastaamaan?