Voisin aloittaa Sigurd Wettenhovi- Aspasta, joka on usein nähty vieras Rantatien kulttuurikodeissa. Tämä monipuolisuusmies on taidemaalari, kuvanveistäjä, näyttelijä, säveltäjä ja arkkitehti muiden tointen lisäksi. Hän on opiskellut taidetta ja kuvanveistoa ulkomailla vuosia. Parhaiten hänet kuitenkin tunnetaan kielitieteellisistä tutkimuksistaan. Aspa puolustaa raivokkaasti Suomen kieltä kaikkien kulttuurikielten kantaäitinä. Täytyy nyt kuitenkin sanoa, ettei hänen oma suomen kielensä ole niitä kaikkein parhaita. Hän ei voi olla halveksumatta Emil Nestor Setälää: ”Se houkka kehtaa väittää, että suomen kielessä on muka jotain lainasanoja vieraista kielistä”.
Aspa on tehnyt aivan huikeita etymologisia tutkimuksia ja julkaissut niistä kirjoja. Niinpä esimerkiksi tämän minun veroiseni kirjailijan William Shakespearen alkuperäinen nimi on Se Haaksenperä. Gibraltar on kippari ja alttari, makasiini on makaa siinä, pyramidi pyhät raamit, kulttuuri kultaura ja niin edelleen.
Aspan isä oli arvostettu anatomian professori ja äiti suomalaisen naisvoimistelun kehittäjä. Hän on vallan suosittu seuramies. Halosen Pekka kyllä valittaa aina istujaisten jälkeen vatsakipua, saa kuulemma nauraa niin paljon. Loistava ja säkenöivä keskustelija hän todella on. Tosin Sibelius tyylinsä mukaisesti sanoo, että kun Aspa aukaisee suunsa, vastuu siirtyy kuulijalle. Aspan säveltaiteesta sen verran, että hän vei kerran innoissaan Sibeliukselle kuultavaksi säveltämänsä surumarssin ja kärtti mielipidettä. Sibelius kuunteli hiljaa, mietti pitkään ja sanoi hyvin vakavana: ”Kyllä se on... hyvin surullinen”.
Entäs sitten Clas de Pont, kaikkien tuntema Ponkki. Hän sujahti Rantatien nuorisopiiriin ikään kuin nurkan takaa. Kuka oli, mistä tuli? Ei oikein tiedetä. Sen verran kuitenkin, että isänsä oli varakas maanomistaja ja jos mahdollista, vielä hurjaluontoisempi kuin poikansa. Tanssiaisissa Ponkin punainen kuontalo liehuu aina ylimpänä. Hän innostuu kaikesta ympärillään olevasta, siis ennen kaikkea tytöistä ja taiteesta. Ja intoa on, ei niinkään lahjoja. Mutta tehdä pitää, pitää maalata, säveltää, kirjoittaa runoja, soittaa, laulaa. Huomiota ja riemua hän herättää, tuo ehtymätön tarmonpesä ja valloittava persoona. Joku kurttuotsa voisi kylläkin sanoa, että kun lahjattomuuden lisäksi on ylimaallisen innokas, se on sietämätön kombinatsiooni!
Jos yhdistetään täydellinen renessanssi-ihminen ja Rabelaisin Gargantua, saadaan Eric O.W. Ehrström. Tai siis Pukla. Sillä nimellä hänet täällä tunnetaan. Tämä helsinkiläinen koriste- ja jalokiviseppä on saavuttanut töillään mainetta mannermaata myöten. Ihmisenä Pukla on ilmiömäinen. Painoarvoakin on kertynyt vakuuttavasti: vaaka näyttää ainakin sata ja kuusikymmentä kiloa. Sanoin että Ponkki on ehtymätön tarmonpesä. Täytyy korjata, siinä suhteessa hän on varjo Puklaan verrattuna. Tämä armoitettu komeljanttari herättää riemua joka paikassa kujeillaan. Puhumattakaan siitä, kun hän musisoi yhden miehen orkesterillaan.
Ruoan suhteen Pukla on nirso. Tarkoittaa siis sanoa, että parasta pitää saada ja paljon! Hän on loputtoman uuttera tutkija ja uuden keksijä. Halosen Pekan kanssa on kehitelty viinireseptit, tongittu järven pohjasta simpukat marinoitaviksi, etsitty kaikki erikoinen syötävä ja sellaiseksi kelpaamaton. Sitten aterioidaan ja filosofeerataan. Ja kun herrat aterian päälle sytyttävät omatekoiset sikarit, menevät Tuusulassa ikkunat kiinni parin arssinan alueelta hirveän löyhkän takia. Silti nämä sivistyksen etuvartijat kehuvat toisillensa hienoa ja vivahteikasta aromia, naamat punaisina ja silmät vettä vuotaen. Tyyli pitää säilyttää!