Ainola, Jean ja Aino Sibelius

Ainolan piti alun perin tulla Järven toiselle puolelle, siis Vanhankylän puolelle.

Jean Sibeliuksen hektinen elämä Helsingissä alkoi saada jo vakavia piirteitä. Monet ystävät perheestä puhumattakaan katsoivat, että ainut vaihtoehto on muuttaa pois Helsingin ravintolaympyröistä maaseudun rauhaan. Juhani Ahon avustuksella tontti vihdoin löytyi. Se oli kyllä tiukassa. Nämä helsingin taiteilijat olivat huonomaineisia. Toiveissa oli rantatontti Vanhankylän puolelta mutta Vanhankylän kartanon valtiatar Rouva Åström oli uskonnollinen ja jämäkkä nainen. Hän totesi alun perin ykskantaan: ”minä en juopolle myy”.

Westermarkin pariskunnalta sitten tontti viimein ostettiin. Sibelius ei saanut rantatonttia, mutta Westermarckit järjestivät hänelle venepaikan järven rannalta ja antoivat luvan käyttää uimapaikkaa. Vaikka ei ihan heti uskoisi, aikalaiset sanoivat, että Sibelius oli innokas uimari. 1904 oli Lars Sonckin ystävälleen piirtämä Ainola valmis ja mestari muutti perheineen tuttujensa keskuuteen Tuusulanjärven taiteilijayhteisöön.

Ainolassa Sibelius saavutti sen luonnonrauhan, jota hän oli tavoitellut. Humuelämä jäi pikku hiljaa taka-alalle. Tilalle tulivat kurjet, joutsenet puhumattakaan Halosen saunasta.

Elämä oikukkaan säveltäjän perheessä ei aina ollut ruusuilla tanssimista. Aino kuitenkin jaksoi taakkansa kantaa. Kysyttäessä hän sanoi: "Jannen taide on tärkein. Kaikki muu tulee sen perässä.

Maaseudun rauhassa Sibeliuksen työnteko alkoi pikkuhiljaa sujua. Tässä Ainon ja lasten ajatuksia noilta ajoilta:

”Lapset aavistivat vaistomaisesti, miten heidän oli oltava, mitä kunnioitus isän työtä kohtaan heiltä vaati. Ja yhtä vaistomaisesti jokainen heistä tunsi ikään kuin vapautuksen tunteen sinä hetkenä, kun isä oli alkanut kirjoittaa. Se tiesi sitä, että teos oli kypsynyt lopulliseen muotoonsa. Silloin on aina niin kuin aurinko pitkän pilvisen sään jälkeen olisi säteillyt täydeltä terältään. Koko koti oli kuin jonkinlaista kevätriemua. Mieheni saattoi sellaisina päivinä istua kaksikin vuorokautta umpeensa, nousematta kirjoituspöytänsä äärestä. Silloin tällöin, oikeastaan aika usein, soitimme yhdessä Mozartin ja Beethovenin viulusonaatteja. Se oli niin hauskaa”.

Kommentoi tähän