Kevyesti humoristinen mutta pohjaltaan vakava luontoessee siitä, mitä tapahtuu, kun luontoa ryhdytään pelastamaan rakentamalla sen päälle teollinen energiantuotantoalue.
"Tuulta minä en vastusta. Minä vastustan sitä, että jokainen luonnon tuhoaminen osataan nykyään nimetä luonnon pelastamiseksi."
PUHUJA:
Minä olen aina luullut, että metsä kasvaa hitaasti. Ensin tulee siemen. Sitten taimi. Sitten pieni kuusennysä, jonka yli porokin astuu vahingossa, jos se miettii samaan aikaan jäkälää ja parisuhdettaan. Sitten menee sata vuotta. Ja siinä se seisoo: puu. Mutta nyt kehitys on kehittynyt. Lapissa metsä kasvaa yhdessä kunnanhallituksen kokouksessa. Ensin tulee konsultti. Sitten kartta. Sitten osallistumis- ja arviointisuunnitelma, joka kuulostaa siltä, että ihminen saa osallistua. Käytännössä se tarkoittaa, että saat lukea neljäsataasivuisen PDF:n ja jättää mielipiteesi määräaikaan mennessä. Ja kohta vaaran päällä seisoo 300-metrinen teräspuu. Ei siinä ole oksia. Ei käpyjä. Ei linnunpönttöä. Mutta lapa pyörii niin, että porokin pysähtyy katsomaan ja miettii: “Onkohan tuo petolintu, helikopteri vai etelän taideteos?” Ja tätä kutsutaan vihreäksi siirtymäksi.
Se on hieno termi. Vihreä kuulostaa sammaleelta, keväältä ja lapsuuden nokkosletuilta. Siirtymä taas kuulostaa siltä, että kukaan ei oikeastaan tiedä, mihin ollaan menossa, mutta taksi on jo tilattu. Minä en vastusta tuulta. Tuuli on ollut Lapissa kauemmin kuin yksikään ministeri. Se käy tunturissa, nousee jokivarresta, pyörittää lunta pihassa ja vie keväällä pressun naapurin tontille kuin sillä olisi siihen sukurasite. Tuulta minä en vastusta. Minä vastustan sitä, että jokainen luonnon tuhoaminen osataan nykyään nimetä luonnon pelastamiseksi. Ennen kun metsään mentiin koneella, sanottiin suoraan, että hakataan. Nyt sanotaan: “Mahdollistetaan hiilineutraalia tulevaisuutta.” Minä kaipaan vanhaa rehellistä valehtelua. Se oli lyhyempää.
“Onhan täällä tilaa. Mutta ei se tarkoita, että täällä olisi tyhjää.”
Täällä pohjoisessa me olemme yhtä aikaa valtavan tärkeitä ja täysin näkymättömiä. Kun etelässä puhutaan Lapista, ääni muuttuu matkailuesitteen kuiskaukseksi: “Siellä on tilaa.” Onhan täällä tilaa. Mutta ei se tarkoita, että täällä olisi tyhjää. Täällä on poronhoitoa, marjamaita, metsästysmaita, kalavesiä, kyläteitä, hiljaisia järviä, vanhoja soita, kotivaaroja ja näkymiä, joita ei voi siirtää PowerPointissa vähän vasemmalle. Täällä on ihmisten muisti. Ja poro. Poro ei ehkä lue kaavaselostuksia. Se on siinä mielessä viisas eläin. Mutta poro huomaa, kun laitumelle tulee tie, nostokenttä, sähköasema, kaapeli, voimajohto ja huoltoliikenne. Poro ei sano: “Kannatan uusiutuvaa energiaa, kunhan osallistava sidosryhmäprosessi huomioi laidunkierron.” Poro sanoo: “Mää meen muualle.” Ja sitten poromies menee perässä.
Tuulivoimasta sanotaan, että se vie maata vain vähän. Vain muutama prosentti alueesta. Se on mielenkiintoinen lause. Jos minulta viedään keittiöstä kolme prosenttia, se ei haittaa. Mutta jos se kolme prosenttia on liesi, jääkaappi ja kahvinkeitin, niin aamulla tulee aika ankea vihreä siirtymä. Metsässä sama juttu. Ei kyse ole vain siitä kohdasta, jossa torni seisoo. Se on tie sinne. Se on leveä käännös rekalle. Se on nostoalue. Se on sorakenttä. Se on kaapelointi. Se on linja. Se on se, että yhtenäinen alue muuttuu palasiksi. Ja sitten sanotaan, että kunta saa kiinteistöveroa. Kyllä saa. Ja ymmärrän minä sen. Pienellä kunnalla on rahat lopussa. Koulu homeessa, terveyskeskus kaukana ja tie sellaisessa kunnossa, että jos ajat kuoppaan, siellä on jo kolme aiempaa valtuustokautta. Kun joku lupaa miljoonia, päättäjän silmä kostuu. Ei välttämättä luonnosta. Vaan talousarviosta.
Mutta kysymys kuuluu: kuka saa rahat? Kuka saa haitat? Ja kuka päättää, milloin maisema on myyty?
“Kunnalle jää kiinteistövero. Maanomistajalle jää vuokra. Sijoittajalle jää tuotto. Kyläläiselle jää näkymä.”
Omistajapuoli on oma näytelmänsä. Siellä on kotimaisia yhtiöitä, ulkomaisia yhtiöitä, rahastoja, hankekehittäjiä, sijoittajia ja omistusketjuja, joiden seuraamiseen tarvittaisiin sukututkija, tilintarkastaja ja Lapin noita. Maanomistaja luulee tehneensä sopimuksen tuulivoimayhtiön kanssa. Sitten sopimus siirtyy. Ja siirtyy. Ja siirtyy. Lopulta kyläläinen kysyy: “Kuka tuon myllyn omistaa?” Ja vastaus kuuluu: “Eurooppalainen infrastruktuurirahasto, jonka emoyhtiö on rekisteröity paikkaan, jossa postilaatikoillakin on parempi verosuunnittelu kuin suomalaisella pienyrittäjällä.” Kunnalle jää kiinteistövero. Maanomistajalle jää vuokra. Sijoittajalle jää tuotto. Kyläläiselle jää näkymä.
Minä en sano, ettei tuulivoimaa tarvita missään. Se olisi liian helppoa ja vähän tyhmääkin. Kyllä maailma tarvitsee energiaa. Kyllä fossiilisista pitää päästä eroon. Ei tässä voi palata aikaan, jolloin savupiipun väri kertoi kansantalouden terveydestä. Mutta minä kysyn: miksi vihreä siirtymä näyttää pohjoisessa usein ihan samalta kuin vanha siirtomaapolitiikka — vain paremmalla logolla? Ensin täältä vietiin puu. Sitten vesi. Sitten malmit. Sitten maisema. Nyt viedään tuuli. Tuulikin on näköjään luonnonvara, kun sille löytyy ostaja. Ja samaan aikaan kaupungissa joku liimaa itsensä asfalttiin ja huutaa, että luontoa pitää suojella. Minä en tiedä, onko hän käynyt katsomassa, miltä vihreä siirtymä näyttää siellä, missä se rakennetaan. Se ei näytä kangaskassilta. Se näyttää metsäautotieltä, joka levennetään erikoiskuljetukselle. Se näyttää vaaran laelta, johon tulee lentoestevalot. Se näyttää sähköasemalta keskellä maisemaa. Se näyttää voimajohdolta, joka piirtää viivan suon yli.
“Tervetuloa Lappiin — koe luonnonrauha uudella tavalla. Kolmesataametriset tuulitornit, lempeä lapojen suhina ja matalataajuinen humina johdattavat sinut syvään teolliseen rentoutumiseen.”
Ennen tänne tulivat etelän “varekset” ihailemaan Lapin hiljaisuutta. Ne seisoivat tunturin laella Gore-Texit kahisten ja sanoivat: “Kuuntele. Täällä ei kuulu mitään.” Ja paikallinen ajatteli: “Niin. Siksi me täällä asumme.” Mutta nyt matkailu voisi päivittää esitteensä. “Tervetuloa Lappiin — koe luonnonrauha uudella tavalla. Kolmesataametriset tuulitornit, lempeä lapojen suhina ja matalataajuinen humina johdattavat sinut syvään teolliseen rentoutumiseen.” Aamulla joogaa voimalinjan alla. Päivällä mindfulness-kävely huoltotietä pitkin. Illalla revontulet — jos lentoestevalot eivät ehdi ensin. Lisämaksusta opastettu retki lähimmälle sähköasemalle. Siellä opas kuiskaa: “Katsokaa tuonne. Siinä ennen oli maisema.”
Mutta ei hätää. Puolangan pessimistit ovat tähänkin antaneet lohdullisen filosofian: “Avohakkuuseenkin silmä tottuu.” Ja tottuuhan se. Ihminen tottuu melkein mihin vain, kunhan asia tapahtuu riittävän hitaasti, riittävän virallisesti ja riittävän monen konsulttiraportin kautta. Ensin katoaa metsä. Sitten katoaa vaaran siluetti. Sitten katoaa hiljaisuus. Ja lopulta katoaa sekin muisto, että tässä joskus oli jotakin muuta. Silloin voidaan sanoa, että hanke on onnistunut. Maisemahaittaa ei enää ole, koska maisemaa ei enää muisteta.
Ja sitten on vielä materiaalit. Teräs ei synny hyvällä tahdolla. Kupari ei kasva sähkökaapeliin yön aikana. Betoni ei ole tunturipuron hartaushetki. Jokainen jättimäinen voimala tarvitsee materiaaleja. Jokainen uusi siirtolinja tarvitsee materiaaleja. Ja kun materiaaleja tarvitaan lisää, joku sanoo ennemmin tai myöhemmin: “Tuolla olisi malmia.” Missä? No Lapissa tietenkin. Täällä on tilaa. Siinä on vihreän siirtymän sokea piste. Se puhuu päästöistä, mutta kuiskaa luontokadosta. Päästöjä voidaan laskea taulukossa. Luontokatoa on vaikeampi panna Exceliin.
Miten hinnoitellaan vaaran siluetti? Miten korvataan se, että hiljaisesta paikasta tulee teollisuusalue? Mitä maksaa poron muuttunut reitti? Entä se, että ihminen ei enää katso kotimaisemaansa samalla tavalla? Ja sitten sanotaan: “Mutta käyttöiän jälkeen voimalat puretaan.” Hyvä. Kuka purkaa? Omistaja. Entä jos omistaja on siinä vaiheessa vaihtunut kuusi kertaa ja viimeinen omistaja on yhtiö, jonka nimi kuulostaa siltä kuin se olisi keksitty Luxemburgissa lounastauolla?
Sanotaan, että purkuvakuudet hoitavat asian. Toivottavasti hoitavat. Teräksen voi kierrättää. Metallit voi myydä. Betoni voidaan murskata. Mutta lavat ovat hankalampia. Ne ovat komposiittia. Vähän kuin aikamme omatunto: kaikkea on sekoitettu, eikä mitään saa enää kunnolla erilleen. Ja vaikka voimala purettaisiin, mitä tilalle tulee? Usein vastaus on: uusi voimala. Sitä kutsutaan hienosti repoweringiksi. Eli ensin metsään rakennetaan teollinen energiantuotantoalue. Sitten kun tekniikka vanhenee, paikalle rakennetaan uudempi, isompi ja tehokkaampi. Se ei ole ennallistamista. Se on jatko-osa.
“Jos vihreä siirtymä vaatii sen, että pohjoisen luonto pilkotaan teollisuusalueiksi, silloin se ei ole vihreä siirtymä. Se on vanha ahneus uudella värikartalla.”
Ja minä mietin, että ehkä tämä on uusi luontosuhde. Ennen puuta halattiin. Nyt sen viereen rakennetaan 300-metrinen terässerkku ja sanotaan, että kokonaisvaikutus on positiivinen. Minä en tiedä, mikä tässä on lopullinen totuus. Mutta minä tiedän yhden asian. Jos vihreä siirtymä vaatii sen, että pohjoisen luonto pilkotaan teollisuusalueiksi, poronhoito väistää, kyläläiset nielevät melun ja välkkeen, sähkölinjat vedetään maiden yli ja rahat kulkevat omistajaketjuissa jonnekin, missä kukaan ei kuule kurjen huutoa — silloin se ei ole vihreä siirtymä. Se on vanha ahneus uudella värikartalla. Tuulivoima voi olla osa ratkaisua. Mutta jos siitä tehdään uusi uskonto, jota ei saa arvostella, siitä tulee ongelma. Luonto ei pelastu sillä, että sen päälle rakennetaan teknologiaa ja vaihdetaan mainoskuvaan sininen taivas. Luonto pelastuu vain, jos joku uskaltaa sanoa myös vihreälle hankkeelle: ei tähän. Ei näin. Ei enää kaikkea Lappiin vain siksi, että kartalla näyttää väljältä. Tämä maa ei ole tyhjä. Täällä kasvaa muutakin kuin sähköä. Ja jos tänne vielä monta 300-metristä teräspuuta istutetaan, niin kohta matkailuesitteessä lukee: “Lappi — tule kokemaan alkuperäinen luonto ennen seuraavaa kaavamuutosta.” Se on tietysti sesonkituote. Voimassa toistaiseksi. Tai kunnes maisema on saatu siirrettyä sijoittajille.