Monologi Kemijoesta, lohesta ja ihmisistä, joiden kotijoki muutettiin valtakunnan konehuoneeksi. Vakava, paikoin humoristinen puheenvuoro muistivelasta, kalavelasta ja siitä, mitä kehityksen nimissä jätettiin sanomatta.
PUHUJA:
Minä synnyin joen varteen.
Tai niin minä ainakin sanon, vaikka oikeastaan synnyin sairaalassa, niin kuin nykyihmiset syntyvät: valkoisten lakanoiden väliin, loisteputkien alle, nimilappu ranteessa. Mutta suku syntyi joen varteen. Siinä on ero. Minun isäni sanoi aina, että Kemijoki ei ollut ennen joki. Se oli pöytä — siitä syötiin. Se oli tie — sitä pitkin kuljettiin. Se oli työpaikka, josta nostettiin lohta, siikaa, nahkiaista, elantoa, ylpeyttä ja joskus myös riitaa. Koska missä on kalaa, siellä on aina joku, jonka mielestä toinen on saanut liikaa. Kemijoki oli lohijoki. Suomen pisin. Euroopan parhaita lohijokia, sanottiin. Lohta nousi niin, että vanhat miehet puhuivat siitä vielä silloinkin, kun lohi oli jo poissa. Ja kun vanha mies puhuu kalasta, kuulija saa aina vähentää vähän. Mutta ei tässä tapauksessa paljon. Lohi oli rahaa, ruokaa, veroa, kauppaa, juhlaa. Suolaa tynnyrissä, veneen pohjalla hopeaa.
Sitten tuli sota. Sitten tuli jälleenrakennus. Sitten tuli sähkö. Ja sitten tuli se puhe, jonka me osaamme Suomessa ulkoa: tämä on välttämätöntä, tämä on koko maan etu, tämä tuo työtä, tämä on kehitystä. Ja jos joku kysyi, mitä tapahtuu joelle, kalalle, rannalle, kylälle, hautapaikalle, lapsuuden maisemalle — vastattiin yleensä paperilla.
Paperi on siitä ihmeellinen aine, että se kelluu huonosti mutta peittää alleen melkein mitä tahansa. Minä ymmärrän sotakorvaukset, tehtaat ja valot tupiin. Mutta sitä minä en ymmärrä, että kun yksi kansa nostetaan jaloilleen, toinen pannaan polvilleen ja sanotaan: älä nyt siinä valita, sinä olet kehityksen tiellä.
Lapin sodassa saksalaiset räjäyttivät siltoja. Sillasta tuli mahdollisuus. Uusi silta, uusi pato, uusi voimala — samalla betonilla saatiin liikenne ja sähkö. Kätevää. Nerokasta. Ja tappavaa. Isohaara rakennettiin jokisuulle. Ajatelkaa sitä hetki. Ei joen keskelle. Ei latvoille. Ei niin, että lohi olisi vielä päässyt edes osan matkaa kotiinsa. Vaan suulle. Ensimmäinen käsi tarttui kurkkuun. Kun Isohaara valmistui vuonna 1949, lohen nousu pysähtyi. Itse asiassa jo vuotta aiemmin, loppuvuodesta 1948, kun pato sulki joen. Kemijoen villilohi kuoli käytännössä siihen. Ei yhdellä iskulla veden pinnalla, ei komeasti pyrstö lyöden — vaan hallinnollisesti, teknisesti, luvissa, piirustuksissa, kokouksissa.
Kyllä siitä puhuttiin. Sanottiin, että kyllä kalat hoidetaan. On velvoitteita, on siirtolaitteita, tekniikka kehittyy. Lohi olisi ehkä muutenkin vähentynyt. Niinhän sitä aina sanotaan. Kun vahinko tehdään, sille etsitään luonnollinen selitys. Ei me — vaan aika, kehitys, olosuhteet, väistämättömyys. Mutta lohi ei lue selityksiä. Lohi nousee jokeen tai ei nouse. Minun isoisäni sanoi, että se oli koskihuijaus. Koska ensin vietiin koski. Sitten luvattiin kala. Sitten katosi kala. Sitten sanottiin, ettei kannata rakentaa kalatietä, kun kalaa ei enää ole. Se on sellainen taikatemppu, jossa mies ottaa toiselta leivän kädestä ja sanoo sitten: sinullahan ei ole enää mitään syötävää, miksi sinulle pitäisi kattaa pöytä? Voimalaitoksia nousi kuin virkamiehen allekirjoituksia. Petäjäskoski, Ossauskoski, Valajaskoski, Taivalkoski, Pirttikoski, Vanttauskoski, Seitakorva.
Joki muuttui portaiksi. Ei sellaisiksi portaiksi, joita pitkin kala nousee, vaan sellaisiksi, joita pitkin sähkö laskeutuu valtakunnan verkkoon. Ja Kemijoki teki työtä. Se tekee vieläkin. Se säätää, tuottaa, tasaa, varastoi, joustaa. Se on valtakunnan konehuone, Suomen sähköjärjestelmän suuri lihas. Mutta kysykää joelta, mitä lihas muistaa. Se muistaa lohen. Se muistaa rannat, jotka eivät enää ole rantoja, pellot veden alla, ihmisen, joka seisoo uudella rannalla eikä tunnista kotipaikkaansa. Maisemasta on tullut jonkun muun suunnitelma.
Ja sitten olivat altaat. Lokka. Porttipahta. Sanottiin: tyhjää maata. Tyhjää. Se on ehkä julmin sana, jonka vallanpitäjä voi sanoa paikasta, jossa joku on syntynyt. Siellä oli taloja, niittyjä, poroja, marjamaita, hautojen suuntia, joita ei merkitty insinöörin karttaan. Siellä oli ihmisiä, joiden elämä ei näyttänyt valtakunnan budjetissa suurelta, koska he elivät enimmäkseen omin käsin. Mutta kartalla se näytti tyhjältä.
Kun Lokka ja Porttipahta rakennettiin, yli kuusisataa ihmistä joutui lähtemään. Tiloja purettiin ja poltettiin. Koteja jäi veden alle. Osa ihmisistä oli jo kerran ollut evakossa sodan takia. Nyt tuli toinen lähtö, tällä kertaa omien pakottamana. Ja siitäkin sanottiin: koko maan etu. Koko maa on merkillinen olento. Sillä on suu etelässä ja selkä pohjoisessa. Suu sanoo: tarvitsemme sähköä. Selkä kantaa veden. Jos hinta maksetaan toisen ihmisen joella, silloin pitää sanoa hinta ääneen. Ei piilottaa sitä sanoihin kehitys ja välttämättömyys.
Ja jos joku menettää elinkeinonsa, kotinsa, jokensa, kalansa, isänsä tarinat ja poikansa tulevaisuuden, silloin ei riitä, että sanotaan: saittehan tekin jotakin. Mitä? Matalan veden aikaan näkyvän kannon? Istutuslohen, joka ei tiedä, mihin nousta? Korvaukset, joita odotettiin niin kauan, että osa menetyksen kokeneista ehti kuolla? Jokivarressa viha ei ole aina äänekästä. Se voi olla hiljaista. Se on sitä, että mies ei katso voimalaitokselle päin. Se on sitä, että kahvipöydässä joku sanoo vain: "Ennen siinä oli hyvä apaja." Se on sitä, että lapsi kysyy, miksei joessa ole lohta, ja vanha ihminen vastaa liian lyhyesti: ei enää.
Sitten rakennettiin kalatie. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Isohaaraan tehtiin kalatie 1990-luvulla, ja kala alkoi vähän nousta. Vähän. Siinä on traaginen sana. Lohi pääsi padon ohi, mutta mitä sitten? Yläpuolella oli allasta, muuttunutta virtaa, kadonnutta kutupaikkaa, porrastettua jokea. Koti oli siirretty, mutta lohelle ei lähetetty osoitteenmuutosta. Ja silti — sieltä joukosta löytyi noin tuhat villiä lohta. Rasvaevällistä, oikeaa kalaa. Eivät ne edes olleet tämän joen omia. Ne olivat eksyneet Tornion suusta. Ja juuri ne, ei istutuslohi, hakeutuivat kalateihin aktiivisimmin. Niiden nousumotivaatio oli moninkertainen. Siinä on toivo. Surullinen, itsepäinen, lähes naurettava toivo. Lohi muistaa paremmin kuin virkamies.
Vuonna 2017 viranomainen vaati muutosta. Kalatalousvelvoitteita piti päivittää. Lohi ja taimen pitäisi saada lisääntymään luontaisesti. Seitsemän vuotta sitä käsiteltiin. Lohi ehtii siinä ajassa syntyä, vaeltaa mereen, palata — ja törmätä samaan betoniin. Vuonna 2024 päätettiin, että kalateitä pitää suunnitella Ala-Kemijoelle. Yhtiöt valittivat. Luontojärjestöt valittivat. Viranomaiset valittivat. Yhtiö sanoi, totta kai: kohtuuttomat kustannukset. Luonnonsuojelija sanoi: liian pienet norot. Paikallinen ihminen sanoi ehkä vain: joko viimein? Minä olen miettinyt, mikä Kemijoessa oikeastaan kuoli? Kuoliko se ajatus, että jos valtio tulee kylään, se tulee kansalaisen puolelle eikä hänen ylitseen?
Sillä niinhän se menee. Kun yhtiö haluaa joen, se puhuu energiasta. Kun valtio haluaa joen, se puhuu isänmaasta. Kun paikallinen puolustaa jokea, hänestä tulee hankala, tunteellinen, nostalginen, kehityksen jarru. Mutta jos sinun isäsi apaja katoaisi, sinun kotisi poltettaisiin altaan alta, sinun jokesi muutettaisiin portaikoksi ja sinun lapsellesi sanottaisiin, että tämä kaikki oli yhteiseksi hyväksi — niin ehkä sinäkin olisit vähän tunteellinen.
Ja nyt, kun joki on ensin padottu, porrastettu, säännöstelty, velvoitettu, istutettu, arvioitu, valitettu ja vuosikymmenten jälkeen varovasti luvattu ehkä joskus palauttaa edes osittain lohen tielle — nyt tullaan jälleen uuden sanan kanssa.
Pumppuvoima. Se kuulostaa melkein viattomalta. Pehmeältä. Pumppu. Voima. Kuin joku nostaisi vettä kaivosta ämpärillä ja sanoisi: kyllä tästä vielä kahvit keitetään. Mutta ei tässä ole kyse kaivosta. Eikä ämpäristä. Kemijärven seudulle suunnitellaan useita pumppuvoimaloita. Taas piirretään karttoja. Taas puhutaan energiaturvallisuudesta, säätövoimasta, vihreästä siirtymästä, varastointikyvystä ja koko maan tarpeesta. Taas sama lause palaa, vain uudet vaatteet päällä: tämä on välttämätöntä.
Minä en väitä, ettei sähköä tarvita. Tarvitaan. En väitä, ettei tuuleton pakkaspäivä olisi totta. On se. Mutta Kemijoki on kuullut tämän puheen ennenkin. Silloinkin sanottiin, että vaikutukset arvioidaan, että haitat lievennetään, että kyllä luonto sopeutuu, että paikallisetkin hyötyvät. Ja sitten lohi katosi. Nyt puhutaan yläaltaista tuntureilla, tunneleista kalliossa, uusista voimajohdoista, vesimääristä, jotka nostetaan ylös ja lasketaan alas sen mukaan, milloin sähköstä saa parhaan hinnan. Järvestä tulisi akku. Tunturista tulisi säiliö. Maisemasta tulisi osa käyttöohjetta.
Ja ehkä paperilla kaikki näyttää hallitulta. Mutta luonto ei ole paperi. Joki ei ole kaavio. Järvi ei ole varasto. Tunturi ei ole tyhjä alusta, johon voi piirtää altaan vain siksi, että korkeusero sattuu olemaan sopiva. Minä pelkään juuri tätä: ei yhtä ainoaa vahinkoa, jonka voi osoittaa sormella ja sanoa, tuossa. Vaan yhteisvaikutusta. Näinhän joelle kävi ennenkin. Yksi pato oli vain yksi pato. Yksi allas oli vain yksi allas. Yksi siirretty koti oli vain yksittäistapaus. Yksi kadonnut apaja oli vain paikallinen haitta. Ja sitten koko joki oli poissa.
Ei vesi tietenkään katoa. Se jatkaa liikettään. Se painetaan turbiinin läpi, nostetaan tunnelia pitkin ylös, lasketaan takaisin alas ja kirjataan tuotannoksi. Mutta joki voi kadota, vaikka vesi olisi vielä paikalla. Joki katoaa silloin, kun sen oma tahto, sen oma rytmi, sen kalat, rannat, vuodenaikojen hengitys ja ihmisten muisti muuttuvat toisen järjestelmän alaluvuiksi.
Siksi pumppuvoiman kohdalla kysymys ei ole vain siitä, saadaanko sähköä talteen. Kysymys on siitä, kuka taas saa käyttää Kemijärveä ja Kemijokea valtakunnan akkuna. Kuka kantaa riskin. Kuka laskee maiseman hinnan. Kuka mittaa poron levottomuuden. Kuka merkitsee karttaan sen, että ihminen ei enää tunnista paikkaa, jossa ennen tiesi olevansa kotona.
Ja kuka sanoo tällä kertaa ajoissa: hetkinen. Ei siksi, että kaikki kehitys pitäisi pysäyttää. Vaan siksi, että kehityksen nimissä on tällä joella jo kerran tehty sellaista, jota myöhemmin on paikkailtu vuosikymmeniä — kalateillä, istutuksilla, velvoitteilla, selvityksillä ja anteeksipyynnön näköisillä kokouksilla. Jos Kemijoki on meille opettanut jotakin, niin tämän: kun joki kerran muutetaan koneeksi, sitä on hyvin vaikea muuttaa takaisin joeksi.
Minä en halua purkaa jokaista voimalaitosta huomenna. Se olisi helppo lause, mutta ehkä liian helppo. Minä haluan, että vahinko sanotaan ääneen. Että joku sanoo: Kemijoki tuhottiin lohijokena. Paikalliset maksoivat hinnan. Korvaukset tulivat myöhään ja vajaina. Istutukset eivät korvaa jokea. Betoni ei ole elinympäristö. Ja ennen kuin seuraava suuri hanke nimetään välttämättömäksi, kysytään edes kerran kunnolla: mitä emme tällä kertaa vielä ymmärrä?
Sähkö, joka tuotetaan joesta, jossa ei enää ole lohta, kantaa mukanaan velkaa. Kalavelkaa. Muistivelkaa. Anteeksipyynnön velkaa. Ja sähkö, joka varastoidaan maisemaan, jonka arvoa ei osata mitata, voi synnyttää uuden velan ennen kuin vanhaa on edes maksettu. Lohi ei ole vain kala. Se on kysymys. Kenen joki? Kenen hyöty? Kenen menetys? Kenen päätös? Kenen vastuu? Ja niin kauan kuin lohi seisoo padon alla, vastaus on kesken. Kemijoki virtaa vielä. Se ei virtaa niin kuin ennen, mutta se virtaa. Ja jos joki virtaa, mikään ei ole kokonaan ohi.
Ei edes oikeus.
