Kissa vieköön! Kemin kautta tuli swing

Kaakamosta lähtivät sukujuuret, Amerikasta tulivat soitto-opit ja Kemissä kohdattiin Dallapé. Bruno Laakon mukana suomalaiselle tanssilavalle saapui swing, joka ei pyytänyt lupaa keinua. Matkan varrella tarvittiin nuotteja, sitkeitä muusikoita ja jopa Ansa Ikosen englannintunteja.

Kissa vieköön -näytelmän kuvitus, jossa laulaja ja orkesteri esiintyvät tanssisalissa
Kissa vieköön – Bruno Laakon tarina. Näytelmän kuvituskuva, ei historiallinen valokuva.

Kaikki eivät tuo Amerikan-tuliaisina sukkia ja suklaata. Bruno Laakko toi puhaltimia, sovituksia ja rytmin, jonka jälkeen samat nuotit eivät enää käyttäytyneet entiseen tapaan.

Vuonna 1938 hän tapasi Dallapé-orkesterin Kemissä. Suomen tanssimusiikin historia sai siitä uuden käänteen. Jos kohtaamisesta pitäisi tehdä matkailumainos, se voisi kuulua: Tule sukuloimaan Meri-Lappiin. Saatat päätyä suuren orkesterin johtoon.

Useimmille tarjotaan kahvia. Brunolle avautui paikka suomalaisen musiikin historiassa.

Kaakamon poika – Amerikan kautta

Bruno Laakko saksofoni kädessään
Bruno Laakko.

Bruno Laakko oli amerikansuomalainen, jonka isän juuret olivat Tornion seudun Kaakamossa. Siksi pohjoinen oli hänelle muutakin kuin kiertuekarttaan merkitty pysähdys: siellä oli sukua ja yhteys isän kotimaahan.

Kesällä 1938 Laakko kävi Kemissä sukuloimassa ja pistäytyi kaupungissa keikkailevan Dallapén harjoituksissa. Hänellä oli amerikkalaista orkesterikokemusta ja valmiita swing-sovituksia. Kohtaaminen johti siihen, että hän ryhtyi orkesterin musiikilliseksi johtajaksi.1

Tässä tarinassa Kemi on tapahtumapaikka, ei sivulause. Kaakamo antaa sille sukujuuret. Kulttuuri ei aina saavu pohjoiseen valmiiksi hyväksyttynä lähetyksenä Helsingistä. Joskus se käy ensin sukulaisten luona ja lähtee sieltä etelään.

Jäppilän järjestys ja Brunon keinu

Dallapé oli jo suuri nimi. Martti ”Masa” Jäppilä kuului sen perustajiin ja piti huolta orkesterin linjasta. Menestys oli rakennettu yleisölle kelpaavalla tanssimusiikilla. Laakon myötä soitto suuntautui vahvemmin amerikkalaiseen swingiin.2

Siinä on orkesterille tuttu ristiriita. Yksi haluaa pitää yleisön lattialla. Toinen haluaa nostaa koko orkesterin ilmaan. Molemmat uskovat pelastavansa illan.

Jäppilän varovaisuutta voi ymmärtää. Jos jokin toimii ja tuo leivän pöytään, sen muuttaminen ei tunnu automaattisesti edistykseltä. Muusikolle taas liian pitkään muuttumattomana pysynyt ohjelmisto alkaa vähitellen muistuttaa elinkautista, jossa väliajalla saa kahvia.

Swingissä rytmi joustaa, soolot saavat tilaa ja soittoon tulee oma keinu. Nuottiteline pysyy paikallaan. Kaiken muun tekisi mieli lähteä liikkeelle.

Tommy oli tullut ennen Brunoa

Laakko ei tuonut jazzia tyhjään maahan. Ennen häntä amerikansuomalainen Wilfred ”Tommy” Tuomikoski oli saapunut Suomeen Andania-laivalla vuonna 1926. Hän soitti myös Dallapéssa ja opetti suomalaisille saksofoninsoittoa, jazzfraseerausta ja improvisointia. Vuonna 1934 ilmestyi hänen Helppotajuinen saksofoonikoulunsa.3

Helppotajuinen on soitinoppaan nimessä rohkea lupaus. Saksofoni saattaa olla asiasta eri mieltä.

Tuomikoski kuoli vuonna 1937, joten häntä ja Laakkoa ei pidä istuttaa samaan vuoden 1938 harjoitushuoneeseen. He kuuluvat saman kehityksen eri vaiheisiin: amerikkalainen osaaminen kulki Suomeen ihmisten mukana, korvasta korvaan ja soittajalta toiselle.

Ansa Ikonen käski avata suun – myös englanniksi

Dallapé oli myös oppimisen paikka. Orkesterin rinnalla toimineessa Dallapé-opistossa kokeneet muusikot opettivat nuorempia. Ja nyt tulee yksityiskohta, joka ansaitsee oman valokeilansa: laulua ja englantia opetti Ansa Ikonen.4

Kyllä, se Ansa Ikonen.

Elokuvista ja teatterista tuttu nimi löytyy siis myös suomalaisen rytmimusiikin luokkahuoneesta. Laulajan piti saada ääni ulos ja kansainvälisen kappaleen sanat suuhun. Pelkkä reipas ilme ei ratkaissut kumpaakaan.

On herkullista ajatella orkesteriopistoa, jossa puhaltajat kamppailevat fraseerauksen kanssa ja laulajat englannin ääntämyksen. Kansainvälistyminen alkaa joskus hyvin pienestä: siitä, että samaan aikaan aukeavat suu ja korvat.

Käyhkö, nuori Virta ja yksi rannekello

Kauko Käyhkö kuuluu tähän maailmaan monesta suunnasta. Hän soitti kitaraa Laakon Lepakot-kokoonpanossa ja teki suomalaiset sanat Kissa vieköön -kappaleeseen. Laakko lauloi sen levylle vuonna 1939. Nuoren Olavi Virran ääntä kuullaan puolestaan saman kauden Ruusuhuoneessa ja Teetä kahdelle -levytyksessä.5

Tuleva laulajalegenda oli vielä uransa alkupuolella. Historia ei kuitenkaan ollut niin juhlallista, etteikö väliin olisi mahtunut kaupantekoa. Jazzrytmit-lehden lainaamassa Laakon muistikirjamerkinnässä heinäkuulta 1939 lukee: ”Olavi Virta kauppaa uutta Rolexia. Tehdään ehkä kaupat.”5

Siinä on muusikkoelämä pienoiskoossa. Yhtenä hetkenä tehdään kuolematonta musiikkia, seuraavana katsotaan, sopisiko kello ranteeseen.

Hyvä rytmitaju ja hyvä rannekello ovat tietenkin eri asioita. Ensimmäistä ei voi ostaa Virralta väliajalla.

Lepakot lensivät levylle

Nimi Bruno Laakko ja Lepakot kuuluu olennaisesti vuoden 1939 levytyksiin. Kokoonpanossa oli Dallapén muusikoita, ja nimenvaihdoksen taustaan liittyivät myös levy-yhtiösopimukset.1

Muusikon täytyy hallita monta lajia. Soitto, sovitus ja esiintyminen ovat niistä ilmeisimmät. Joskus tarvitaan lisäksi kykyä esiintyä toisella nimellä samalla kun kaikki tunnistavat soittajat.

Kissa vieköön äänitettiin Käpylän työväentalolla 31. heinäkuuta 1939. Kansalliskirjaston tiedoissa Laakko on laulaja, alttosaksofonisti ja klarinetisti, Käyhkö kitaristi.6

Nämä levyt säilyttivät jotakin, jota ei saa talteen pelkällä vuosilukuluettelolla: soittajien yhteisen hengityksen, heittäytymisen ja riemun.

Mies lähti. Musiikki jäi.

Talvisodan syttyessä Laakko palasi Kemiin ja toimi siellä vapaaehtoisena suojeluvalvojana. Yhdysvaltoihin hän lähti elokuussa 1941 Petsamon kautta.1 Kemi kuuluu siis sekä hänen Suomen-vaiheensa ratkaisevaan kohtaamiseen että sota-ajan pohjoiseen paluuseen. Viimeinen lähtösatama oli Petsamo.

Meri-Lappi oli paljon enemmän kuin reitti ohi. Kaakamossa olivat isän juuret. Kemissä avautui orkesterin ovi. Sen jälkeen suomalaisesta tanssimusiikista jäi levyille ääntä, joka kantaa edelleen.

Heikki Lundin Kissa vieköön – Bruno Laakon tarina tarttuu juuri tähän maailmaan: Dallapéhen, uusiin rytmeihin, nuoreen Virtaan ja muusikoihin, joiden mielipiteet eivät mahtuneet yhteen sovitukseen.

Mies jatkoi matkaansa. Keinu jäi. Kaakamo ja Kemi kuuluvat sen tarinaan siinä missä suuret lavatkin.

Lähteet ja lisälukemista
  1. Jazzrytmit: Bruno Laakko – swingiä Dallapéhen (2010): sukujuuret, Kemin kohtaaminen, levytykset ja paluumatka.
  2. Jazz Suomi 100: Suomalaisten big bandien vaiheista: Dallapé, Jäppilä ja Laakon vaikutus.
  3. Jazz Suomi 100: Jazzin opetus: Tommy Tuomikoski ja Dallapé-opisto.
  4. Dallapé-orkesterin oma historia: Ansa Ikosen laulun- ja englanninopetus.
  5. Jazzrytmit: Dallapé vol. 5 (2009): vuoden 1939 levytyksiä, Käyhkö ja Laakon muistikirjamerkintä.
  6. Kansalliskirjasto: Kissa vieköön: äänityspäivä ja esittäjät.