Jean Sibelius – Sinfonia hiljaisuudelle

Sisäinen hehku ja taiteilijan ego

Kalpea minä ehkä olen – Mutta kaunis! Se typerä peili ei vain nähnyt sisäistä hehkuani, joka roihusi vielä aamuyöllä, kun hiivin portaita ylös savuisesta Café Griensteidlistä. Vieläkin tuntuu suussa makean‐karvas absintti ja halvalla samppanjalla kasteltu sikarinpaperi. Raput toistivat ankeaa melodiaa: G-duuri, B-molli, Aino-duuri – oma salainen sävellajini, jonka vain kihlattuni ja minä tunnemme. Istuin flyygelini ääreen ja ennen nukahtamistani roiskin paperille kirjaimia kuin nuotteja: “Rakas Aino, armaani, sinussa soi koko universumi. Kaikki maailman sinfoniat ovat vain kalpea varjo hehkustasi”...

***

Kalevalainen inspiraatio ja suomalainen ääni

Kullervosta se alkoi. Kun ensikerran törmäsin tuohon karuun, kalevalaiseen hurjuuteen, tajusin, ettei sävelissäni saanut enää kuulua kahvinporojen tai sacherinhajuinen Biedermeier-wieniläisyys vaan tervaksen kitkerä savu ja korpin rääkäisy keskellä aavistamatonta hiljaisuutta... Ehkä olemme musiikin kehitysmaa, niin kuin Busoni ilkikurisesti väitti, mutta sanonpa näin: jos takista varisee vähän kuusenhavuja Berliinin marmoriportailla, onko se niinkään huono asia? Se muistuttaa, kuka olen ja mistä tulin. Ja kun vielä kohotan tahtipuikkoni ja sali pidättää hengitystään, haluan sen kuusen huminan kuuluvan myös orkesterissa – kuin lupauksena, että kansanlaulun juuret ovat yhä kosteina turpeessa, eivätkä kuivu koskaan, vaikka maailma ympärillä paiskoisikin messinkisiä fanfaarejaan...

***

Kiitos Ainolle – säveltäjän henkilökohtainen velka

Ja silti – kaikkien aplodien ja kultaisten kunniamerkkien jälkeen – suurimmat velat eivät ole ravintoloille, pankkiireille tai kustantajille, vaan Ainolle. Kuinka monta kertaa hän onkaan kerännyt häviämäni markat ja kadottamani itsetunnon ja kannustanut, kun minä olen jo seuraavan sävelaiheen huumassa vakuuttanut: “Tämä on se teos, joka maksaa kaiken takaisin.” Valse triste, Rakastava, Satu, neljäs sinfonia – melkein kaikissa soi meidän öiset keskustelumme...

***

Helsingin ravintolasalit ja taiteilijaelämä

König, Catani, Kämp — nämä seinät kuulostavat ulkopuoliselle kevyeltä sametilta, mutta minulle ne olivat kuohuvan nervoson konserttisali. Pöydät täynnä savukiehkuroiden verkkoja, lamppujen kuvut tunkkaisen kellertävinä. Ja silti minun väitetään sanoneen, että siellä “sielu sai levon”. Totuus on, että hain niistä saleista ärsykettä, rohkaisua, jotakin mikä avaisi kielen kannat, jotta en jäisi ujouteni viulunkoppaan. Pari lasia kuohuvaa, ja pudotin harteiltani suomalaisen sulkeutuneisuuden ja aloin väitellä Gallen-Kallelan kanssa siitä, voiko paletti olla yhtä kovaääninen kuin torvisektio...

***

Joutsenten lento – sävelten vapaus

Mutta tiedätkö – siinä, miten nuo villijoutsenet kiskaisevat itsensä ilmaan, on kaikki, mitä vielä haluan sanoa musiikista. Siivet räpsähtävät kerran, kaksi, ja järvi vastaa matalana tremolona; sitten tulee se hetki, jolloin painovoima luopuu ja kaikki on silkkaa liukua, vapaata kuin huokaus...

***

Finlandia ja sävelen voima

Muistan yhä, 1899, kuinka Svenskanin salissa kaikuivat hiljaiset narahdukset – kuiskaukset ja vaimea kohina, kun nostin tahtipuikon avatakseni jo valmiiksi murtumaisillaan olevat padot. “Scenes historiques” oli paperissa pelkkiä roomalaisia numeroita, kuin hämäykseksi mustapartaisille santarmeille. Mutta jokainen sielu tiesi, että numeron VI jälkeen nousisi “Suomi herää”. Pelkkä otsikko oli jo provokaatio, ikään kuin olisimme nostaneet lipun salkoon keskellä pimeyttä... oliko se hetki Svenskanissa kaiken sen arvoista? Minulle kyllä, koska silloin opin, että sävel voi kuljettaa kokonaisen kansan läpi porttikongin. Se riittää. Ja jos joku vielä tivaa uutta Finlandiaa, vastaan: kuunnelkaa joutsenia kevätkirkkaudessa – siellä on sinfonia, jota en enää osaisi ylittää, ja siellä vahvistuu se sama lupaus, jonka annoin Ainolle uuden vuosisadan aamuna: “Tyyneyttä ja arvokkuutta...

***