JEAN SIBELIUS - MATKA HILJAISUUTEEN

Kalpea minä ehkä olen – Mutta kaunis! Se typerä peili ei vain nähnyt sisäistä hehkuani, joka roihusi vielä aamuyöllä, kun hiivin portaita ylös savuisesta Café Griensteidlistä. Vieläkin tuntuu suussa makean‐karvas absintti ja halvalla samppanjalla kasteltu sikarinpaperi. Raput toistivat ankeaa melodiaa: G-duuri, B-molli, Aino-duuri – oma salainen sävellajini, jonka vain kihlattuni ja minä tunnemme. Istuin flyygelini ääreen ja ennen nukahtamistani roiskin paperille kirjaimia kuin nuotteja: “Rakas Aino, armaani, sinussa soi koko universumi. Kaikki maailman sinfoniat ovat vain kalpea varjo hehkustasi”. Mitäpä siitä, etten ikinä lähettänyt tuota kirjettä; pelkkä kirjoittaminen teki oloni vähemmän yksinäiseksi tässä riehakkaassa Wienissä, missä kaikki muutkin yrittävät kuulostaa Mahlerilta tai ainakin Brahmsilta.

minä istuin jo lapsena pianon alla ja kuvittelin, kuinka vasarat tanssivat kuin korennot kesäyössä. Ääni oli näky, väri, tuoksu: c-duuri oli punainen, tuoksui keväiselle pihkalle, es ehkä vihertävä, ja f-duuri vihreä. Oliko se nyt lapsenuskoa, tai narsismia? Että uskoo koko kosmoksen asettuvan järjestykseen heti kun itse tapailee koskettimia? Ehkä. Mutta totta kai se kutitti egoa, kun wieniläiset herrat tohtorit nyökyttivät ja lupasivat “Auf jeden Fall, Herr Sibelius, sehr originell!” Silti jokainen yö ennen nukahtamista pelkäsin, että heräisin aamulla tavallisena viulunsoiton opettajana Hämeenlinnassa.

Opiskella minun silti täytyi: kontrapunktia, viulutekniikkaa, saksankielistä jäykkää logiikkaa. Mutta sydämessäni pauhaa suomalainen korpi, eikä se tunne nuottigraafikon sapluunoita. Kun ihmiset sanovat, että minusta tuli “kansallinen ikoni”, hymähdän: en minä Suomea nuoteihini puserra, Suomi pusertuu minuun – kuin hiostava villapaita, jota en kylläkään saisi koskaan riisua. Ja jos joku ystävä kiljuu ravintolan pöydässä, että olen turhamainen, vastaan mielessäni: “Tietenkin olen – taiteilija, joka ei usko itseensä, on jo luovuttanut.” Kun peili seuraavan kerran väittää minua kalpeaksi, hymyilen. Se on vain päivänvalo. Sisälläni soi aina koko sinfonian voimin kaikuva, ruma, raaka, hellä oma fortissimoni.

Kullervosta se alkoi. Kun ensikerran törmäsin tuohon karuun, kalevalaiseen hurjuuteen, tajusin, ettei sävelissäni saanut enää kuulua kahvinporojen tai sacherinhajuinen Biedermeier-wieniläisyys vaan tervaksen kitkerä savu ja korpin rääkäisy keskellä aavistamatonta hiljaisuutta. Kullervo oli kuin susi, joka repi nuotit käsistäni ja pakotti minut kulkemaan korpeen ja kuuntelemaan, miten kuuset humisevat, kun pohjoistuuli painaa niitä voimallaan. Ja sieltä, latvuston läpi ja Kolin kallioista alkoi tihkua se selittämätön “suomalainen väri”, jota kukaan muu ei vielä pystynyt karistamaan ulos itsestään.

Minä halusin säveltää suon tuoksuvan soinnin. Kuvittele: sellosarjan avautuminen kuin veden pinnalle nouseva usva, kauniisti, mutta niin hitaasti, että Berlinin konservatorion kirkasotsaiset besservisserit olisivat haukotelleet. Ja kun sitä usvaa viiltää käyrätorvi – se on järven takaa kuuluva sotahuuto, yhtä aikaa satoja vuosia vanha ja juuri nyt sykkivä. Se on suomen sielu, veljet ja sisaret, eikä se mahdu saksalaiseen kolmisointuun, vaikka miten käyttäisi seisemännen lisättyä terssiä tai muuta teknistä silmänlumetta.

Sitä ennen oli kuitenkin “En Saga” – tarina, johon sisältyy koko nuoruuteni ja kokemani järkytykset. Se soi minussa jo ennen kuin tienasin ensimmäisen markkani; tarina, joka pakotti minut opettelemaan orkesteroinnin kuin suomen kielen: pakkona, mutta välttämättömänä, jotta voisin lopulta unohtaa säännöt ja kirjoittaa oman nuottini.

Parjattu, paijattu – niin oli ennenkin, niin on kai aina oleva. Itseään juhliva kansakunta tarvitsee peilin, ja arvaatko kuka siihen käskettiin seisomaan? Minut. Ja totta ihmeessä, imartelu maistuu hyvältä, mutta se jättää suupieliin makean ikävän kalvon, joka irtoaa vasta, kun muutan shampanjan tilalle hiljaisuuden. Usein pakenen Ainolan kuusikkoon kuuntelemaan, kuinka hiljaisuus soittaa vahvinta kieltä – äänettömyyttä, täynnä odotusta. Se on viimeinen sävel, jota en vielä ole saanut paperille, mutta lupaan yrittää niin kauan kuin sormissa on vähänkin voimaa.

Ehkä olemme musiikin kehitysmaa, niin kuin Busoni ilkikurisesti väitti, mutta sanonpa näin: jos takista varisee vähän kuusenhavuja Berliinin marmoriportailla, onko se niinkään huono asia? Se muistuttaa, kuka olen ja mistä tulin. Ja kun vielä kohotan tahtipuikkoni ja sali pidättää hengitystään, haluan sen kuusen huminan kuuluvan myös orkesterissa – kuin lupauksena, että kansanlaulun juuret ovat yhä kosteina turpeessa, eivätkä kuivu koskaan, vaikka maailma ympärillä paiskoisikin messinkisiä fanfaarejaan.

Ja silti – kaikkien aplodien ja kultaisten kunniamerkkien jälkeen – suurimmat velat eivät ole pankkiireille tai kustantajille, vaan Ainolle. Kuinka monta kertaa hän onkaan kerännyt häviämäni markat ja kadottamani itsetunnon ja kannustanut, kun minä olen jo seuraavan sävelaiheen huumassa vakuuttanut: “Tämä on se teos, joka maksaa kaiken takaisin.” Valse triste, Rakastava, Satu, neljäs sinfonia – melkein kaikissa soi meidän öiset keskustelumme, joskus kuiskaus, joskus riita, aina kuitenkin kiinnekohta, johon palata, kun viina on vienyt ja kriitikot kirskuvat kuin talvinen hanki reen jalaksen alla.

Aino näkee jo kaukaa, milloin kurkkua kalvaa pelko. Hän vain sytyttää lampun niin, että valo lankeaa nuottipaperille, eikä sano sanaakaan. Riittää se pieni läikähdys hänen silmissään – lupa jatkaa, lupa epäonnistua, lupa yrittää vielä. Ja minä tartun kynään, koska mihinkään muuhun minulla ei ole oikeutta. Sellaisina iltoina on syntynyt myrskyisä Andante festivo, kuin kiihtynyt sydämenlyönti, joka kuitenkin päättyy rauhaan; se on meidän yhteinen, salattu mantra, jonka alttoviulut laulavat Ainon hämärtyvää siluettia vasten.

Minun musiikkini on velkaa hänelle, hänen uhrauksilleen. Kun orkesteri vaikenee ja yksinäinen oboe nostaa kaihoisan fraasin esiin, se on Ainon hengitys talvisena aamuna – höyrynä, joka haihtuu ennen auringonnousua. Ja kun puhallinten koruton unisono vyöryy esiin viidennen sinfonian lopussa, siinä ovat kaikki ne kerrat, kun olemme istuneet kuuntelemassa, miten joutsenet nousevat Tuusulanjärveltä – siivet iskevät ilmaa kuin majesteettinen c-sävel, ja me seisomme liikkumatta, ettei yksikään höyhen putoaisi turhaan.

En minä silti väitä sovittaneeni syntejäni. Ei yksikään sinfonia pese pois niitä öitä, kun palasin kotiin taskut tyhjinä ja jalat kiviä raskaampina; eikä mikään fanfaari ylitä sitä arkea, jonka Aino on kohdannut joka aamu, kun minä olen maannut huoneessani kuin laho runko. Mutta ehkä musiikki voi olla pieni siltapalkki kahden inhimillisen virheen välissä – minun turhamaisuuteni ja hänen rajattoman kärsivällisyytensä. Jos se silta kestää, se on pelkästään Ainon ansiota.

Ja kun nyt katselen elämääni kuin pitkää partituuria, näen, että kaikista erikoismerkeistä, nuottiavaimista ja tauoista huolimatta se pysyy kasassa, koska yksi teema kulkee halki kaiken: Aino-teema, lempeä mutta luja, joskus piilossa kontrabassojen syvyydessä, toisinaan viulujen kirkkaana katkeamattomana viivana. Ja jos orkesteri hetkittäin riitautuu, jos torvet törähtelevät liian kovaa ja patarummut myllertävät, Aino-teema aina palaa, ottaa kaaoksen sylin pituudella kiinni ja johtaa sen kohti hiljaisuutta.

Minä olen säveltänyt suruni ja iloni nuoteiksi, koska en koskaan oppinut puhumaan niistä niin suoraan kuin olisi pitänyt. Aino kuulee ne sanoitta – hän näkee, milloin tremolo vibraa liikaa, milloin oboen soolo taipuu liiaksi epätoivoon. Se riittää hänelle, ja siksi se riittää minulle. Kun viimeinenkin sävel lopulta vaimenee, toivon, ettei yleisö muista ainoastaan suuruutta eikä skandaalia, vaan kahta pientä siluettia Ainolan flyygelin ääressä, joissa musiikkini todella syntyi: minun varjoni ja hänen valonsa. Ja niin kauan kuin kuulen hänen askeleensa käytävän toisessa päässä – kevyet, päättäväiset, kuin pizzicatot hiljaisessa jousistossa – tiedän, ettei lanka ole katkennut.

König, Catani, Kämp — nämä seinät kuulostavat ulkopuoliselle kevyeltä sametilta, mutta minulle ne olivat kuohuvan nervoson konserttisali. Pöydät täynnä savukiehkuroiden verkkoja, lamppujen kuvut tunkkaisen kellertävinä. Ja silti minun väitetään sanoneen, että siellä “sielu sai levon”. Totuus on, että hain niistä saleista ärsykettä, rohkaisua, jotakin mikä avaisi kielen kannat, jotta en jäisi ujouteni viulunkoppaan. Pari lasia kuohuvaa, ja pudotin harteiltani suomalaisen sulkeutuneisuuden ja aloin väitellä Gallen-Kallelan kanssa siitä, voiko paletti olla yhtä kovaääninen kuin torvisektio. Ilman tuollaisia liekkejä olisin ehkä jäätynyt kohteliaaseen andanteen.

Mutta älköön kukaan väittäkö, että “Sibba viftaa — muuten ei synny sinfoniaa”. Seitsemän vuotta olin kuivin kielin ja savuttomin sormin, enkä kirjoittanut yhtään tylsää tahtia: kolmas sinfonia hengittää kuin raikas syysaamun sumu, neljäs on tummaa graniittia, Viides kohottaa joutsenet taivaalle yksin verisuonten sykkeen voimalla. Juoma ei tuo säveliä; korkeintaan se repii verhon pois, jonka pelko on vetänyt nuottien ylle. Enimmäkseen se kuitenkin repii vain budjetin ja vatsalaukun.

Kun snellmanilaiset puhuvat “kansallisen identiteetin rakentamisesta”, nyökkään hämilläni. Minä kirjoitin ääniä, en julistuksia. Totta, Finlandian pauhu kantoi mielenosoittajien huudot sortovuosina, ja 1918 jokainen tahtilaji tuntui valitsevan puolensa. Mutta kysy itseltäsi: eikö rivo hiljaisuuskin voi olla isänmaallinen, jos se pitää sisällään metsän kehräävän rauhan? Minä valitsin metsän puolen, sävelten riippumattomuuden. Ainoastaan siinä mielessä olen “vapaustaistelija”, että suojelin nuotin vapautta olla hiljaa silloin kun torvet vaativat pauhua.

Politiikka on minulle kuin epätarkka virityshaarukka — laulu soi paremmin, kun sen unohtaa taskunpohjalle. Silti sydän muljahtaa, kun sinivalkoinen lippu nousee, koska jossakin sen kankaassa on se sama pellavanhaju, jonka muistan lapsuuskodin liinavaatekaapista. Ja jos joskus patarumpu lyö liian kovaa ja kansa huutaa minua sankariksi, muistan Kämpin vanhan flyygelin, jonka kansi oli aina hiukan kiero: täydellisyys on harha, mutta särö voi soida totuutta.

Niinpä, kun istun Ainolan kuistilla ja näen Tuusulanjärven heijastavan kesäyön vaaleaa kajoa, en ajattele, olenko kehittänyt kansakunnan identiteettiä vai pelastanut vain omani. Riittää, että Aino laskee kätensä olkapäälleni ja kuiskaa, että kaikki on hyvin. Sinä hetkenä tiedän, että sielu saa todellisen leponsa vasta hiljaisuudessa, jossa ei tuoksu viini eikä sikarinsavu, vaan järvestä nouseva usva — ja se kantaa kauemmas kuin yksikään mahtipontinen fanfaari.

Mutta tiedätkö – siinä, miten nuo villijoutsenet kiskaisevat itsensä ilmaan, on kaikki, mitä vielä haluan sanoa musiikista. Siivet räpsähtävät kerran, kaksi, ja järvi vastaa matalana tremolona; sitten tulee se hetki, jolloin painovoima luopuu ja kaikki on silkkaa liukua, vapaata kuin huokaus. Siihen kulminaation pieneen tyhjyyteen minä tähtäsin koko Viidennessäni. Ehkä se onkin minun testamenttini: kolme tahtia hiljaista odotusta ja yksi majesteettinen kaari – kuin sydämen viimeinen ylimääräinen lyönti ennen rauhaa.

Kritiikki, aplodit, patsaat pronssissa – ne ovat kuin kaukainen torvisignaali, joka haipuu mäntymetsän taakse. Nuorena kuulin sen kirkkaana ja tunsin piston: pitää ponnistaa kovempaa, että kelpaisi. Nyt se kaikuu vaimeana, ja hyvä niin. En enää jaksa istua punaisissa salongeissa kuuntelemassa, kuinka “kansallisen ikonimme täytyy vielä synnyttää jotakin ylevää”. Ylevää, pah! Olen jo luovuttanut nuottipaperilleni kaiken veren, minkä minusta sai virrata ilman että sydän lakkasi lyömästä. Ottakaa tai jättäkää.

Ajattelen usein polttouhria, sitä yötä, kun sytytin uunissa liekin ja katsoin, kuinka oma käteni muuttui tuhkaksi pyykkikorillisen käsikirjoituksia mukana. Se ei ollut katkeruutta, vaan vapautusta. Musiikki on kuin kotkanpesä: jossakin vaiheessa pojat on pakko työntää alas, jotta he löytävät omat siipensä tai murskautuvat kiviin. Minun täytyi työntää nuo keskeneräiset lapset hiillokseen, jotta voisin katsella joutsenia ilman häpeää.

Ja kuitenkin, kun varjot pitenevät ja ilta vetää rantaa kohti, havaitsen hengittäväni kevyemmin. Enää ei tarvitse todistella kenellekään, miksi hiljaisuus on joskus vahvempi kuin vaskien räiske. Jos satun kuulemaan nuoren säveltäjän rehvastelevan kahvilapöydässä, hymähdän ja toivon hänelle kohteliaasti: “Suokoon metsä sinullekin oman lintusi.” Sillä vasta kun kohtaa sen ensimmäisen täysin äänettömän lennon, alkaa tajuta, miten vähällä pauhulla voi sanoa kaiken oleellisen.

Ja nyt…Villijoutsenia uiskentelee järvessämme – ne kohoavat kyllä lentoon aamunkoitteessa. Vaikka en pysty enää näkemään niitä, iloitsen siitä, että saan hengittää samaa ilmaa kuin ne. Se riittää. Ja jos joku kysyy, mitä musiikki on, vastatkoon puolestani tuo näkymätön parvi: se on lähtemisen ja jäämisen risteys, viimeinen sointu ennen vaiteliaisuutta.

Muistan yhä, 1899, kuinka Svenskanin salissa kaikuivat hiljaiset narahdukset – kuiskaukset ja vaimea kohina, kun nostin tahtipuikon avatakseni jo valmiiksi murtumaisillaan olevat padot. “Scenes historiques” oli paperissa pelkkiä roomalaisia numeroita, kuin hämäykseksi mustapartaisille santarmeille. Mutta jokainen sielu tiesi, että numeron VI jälkeen nousisi “Suomi herää”. Pelkkä otsikko oli jo provokaatio, ikään kuin olisimme nostaneet lipun salkoon keskellä pimeyttä. Ja sitten se tapahtui: vaskien ensimmäinen huokaus, kuin tuulenpuuska ladonoven raosta. Jopa Bobrikoff huutokauppasi aitionsa tilaisuuteen; Jos olisi arvannut, että tuossa valtakunnan teatterissa kihisee kapina, olisi toimittanut meidät Siperian junaan.

Kun Suomi-teeman suuret jousikaaret kohosivat, yleisössä hehkui vanha viha ja uuden toivon kipinä. Vaskien hohtavat helat löivät kirkonkellon tapaan: tässä isänmaa seisoisi, vaikka koko Eurooppa horjuisi. Ja siihen päälle Leinon sanat, kylvetyt kuin kevät‐oraat: “Nyt on Suomen toukokuu!” – jokainen kuulija täydensi hiljaa tekstin omassa mielessään. Se oli vaarallista, mutta kuinka suloista!

Vuosisadanvaihteen yössä muistelin tuota hetkeä ja kirjoitin Ainolle: “Oma rakas Aino, 1. 1. 1900…” Se oli kuin yrittäisi pullottaa ukkosen; en tiedä, tuoko uusi vuosisata meille laulun vai myrskyn. Silti, “Meidän asiamme on oikeutettu, ja se tuo tyyneyttä ja arvokkuutta,” – en kirjoittanut niinkään vakuuttaakseni häntä, vaan rauhoittaakseni itseäni. Aina kun palaan noihin hetkiin, ymmärrän, että Finlandian pauhu ei ollut vain isänmaan huuto, se oli myös minun omaa kamppailuani hiljaisuutta vastaan. Jokainen nousu ja lasku oli kuin tuhkan alta versova taimi: jos se ei murra kuorta, se tukahtuu. Ehkä juuri siksi tuntuvat joutsenet ja kurjet niin läheisiltä. Niissä on sama suunnaton voima ilman yhden yhtä sanaa tai kloonattua mottoa. Jokainen siipien isku sanoo: “Suomi herää” yhä uudestaan, vaikkei kukaan enää uskaltaisi nuotittaa sitä julki.

Ja nyt, kun varjot nyt pitenevät Ainolan kuusenrungoilla ja kuulen joutsenien öisen trumpetin, kysyn itseltäni: oliko se hetki Svenskanissa kaiken sen arvoista? Minulle kyllä, koska silloin opin, että sävel voi kuljettaa kokonaisen kansan läpi porttikongin. Se riittää. Ja jos joku vielä tivaa uutta Finlandiaa, vastaan: kuunnelkaa joutsenia kevätkirkkaudessa – siellä on sinfonia, jota en enää osaisi ylittää, ja siellä vahvistuu se sama lupaus, jonka annoin Ainolle uuden vuosisadan aamuna: “Tyyneyttä ja arvokkuutta.” Sinun, Jean.