Otto Hjeltin sikojen uimarantapäivistä Setälän lauseoppiin ja itsenäisyystyöhön, Tarkiaisen ja Jotunin rohkeuteen – sekä Lindénin ja Malmbergin “militaariseen järjestykseen”.
Otto Hjelt muutti Järvenpään kartanosta lohkaistuun Lepolaan 1860-luvulla ja lähti 1900-luvun alussa. Arkkiatri, modernin lääketieteen ja kirurgian uranuurtaja. Joviaali mies, jonka intohimoja olivat puutarha ja eläimet: ankoista ja lampaista aina riikinkukkoihin. Tilalla oli sioille oma uimarantakin järven äärellä – mikä ei aina ilahduttanut muita uimareita. Syksyä ja sikojen uimakauden päättymistä odoteltiin kiivaasti, että ranta “siistiytyisi”.
Hjelt otti innokkaasti osaa kunnalliseen ja poliittiseen elämään – tosin taiteilijoiden näkökulmasta väärällä laidalla. Hän edusti suomettarelaista myöntyväisyyslinjaa, mikä pisti nuorsuomalaisen J. H. Erkon kiehumaan. Herrojen väittelyt eivät aina olleet lasten katseltavaa.
Hjeltin jälkeen Lepolasta tuli Toimela, kun tilalle muutti Emil Nestor Setälä – “kielitieteen isä”. Oman Suomen lauseopin hän teki jo kymnaasipoikana. Kuusitoista kieltä, Kalevalaa ja Suomen sukua – ja lisäksi itsenäisyystaistelun kovaa ydintä. Ministeri, maanviljelyksen ystävä: rauhallinen, harkitseva – ja töissään äärimmäisen tarmokas.
Viljo Tarkiainen asetti väitöskirjallaan 1910 Aleksis Kiven lopullisesti paikalleen suomalaisen kirjallisuuden isänä. Kunnioitan Tarkiaista, vaikka lehtien palstoilla keskustelumme on käynyt kipakaksi. Hänen vaimonsa Maria Jotuni on lahjakas ja monipuolinen kirjailija – ja on saanut kuulla kunniansa, kun näytelmissä on joidenkin mielestä ollut “liikaa erotiikkaa”. Voi yhden kerran, sanon minä!
Ja vielä: Eino Kaila, lahjakkaimpia filosofejamme. Varhain hän kuului Rantatien iloluonteiseen nuorisoon, joka järjesti bakkanaaleja ja tanssiaisia kaikkien riemuksi. Mukana häärivät tietenkin F. E. Sillanpää, Juhani Siljo ja Matti Kivekäs, Suomen Kuvalehden perustaja.
“Sika Eino Leino” – joskus huumori kohtasi reseptitkin, kun spriitä pyydettiin suuremmassa mitassa kuin lääkintäkenraali hyväksyi.
Sotilaslääkärit ja shakki
Lääkintäkenraali Väinö Felix Lindén – Spalernajan jääkärivanki – kovaksi kouliintunut, jämäkkä ja suoraselkäinen. Upseerikerholla olemme viettäneet monet rattoisat hetket shakkia pelaten ja filosofeeraten. Herkemmät varusmiehet saattoivat vähän täristäkin hänen edessään.
Olen joskus kinunnut häneltä spriireseptiä “ihonhoitoon”. Joskus hän pienen lekkerin varastoistaan tarjoaa. Kerran pyysin: jätä ne sormustimet ja kirjoita koko kilo. Hän tuumasi, että sellaisia määriä kirjoitetaan vain elukoille. Pyysin lisäämään reseptiin: “sika Eino Leino”. Arvatkaa, sainko?
Ja jos tässä isistä puhutaan: kenraali Lauri Malmberg on suojeluskuntain päällystökoulun isä. Johtaa tarmokkaasti, mutta aikaa liikenee seuraelämäänkin. Kun tulen Hyrylään, poikkean usein kasarmille tai päällystökoulun kerholle. Iso-Mala on innokas shakkimies. Eivät Lindén ja Malmberg minulle pärjää.
Kolmikon täydentää Arvi Järventaus. Näin syntyi filosofinen seura Collegium Keraviensis: Myrkky-Lindén, Miekka-Malmberg, Muste – minä Eino Leino – ja Sana, pastori ja kirjailija Järventaus. Usein kokoonnumme Syvärannassa tai Onnelassa, ja hauskaa on.
Katso myös
Lisää Rantatien tarinoita ja samaan teemaan liittyviä ohjelmia.