Tuusulan Rantatie

Sibbe on joutsenhullu – käyskentelee rannan liepeillä, katse taivaassa. Järnefelt on hiljainen humoristi, jonka suupieli nytkähtää ehkä kerran kuussa, mutta silloin maailma tuntuu hetken siedettävämmältä. Aho istuu laiturin nokassa verkkoja paikkaamassa keskittyneenä, kuin se työ olisi tärkeintä maailmassa. Venny on polkupyöräilijä ja piippumikko, jonka savun keskeltä tuskin erottaa ilmeen, tai kankaalle luonnostellun hahmon ja Halosen Pekkaa sanotaan saunahulluksi – eikä suotta. Mies kiillottaa lauteitaan, en kehtaa sanoa millä, kuin ne olisivat Stradivariuksia. Palavasilmäinen Toivo Kuula istuu nurkassa hiljaisena ja Juho Rissanen valittaa korvat savuten, että nahkansakinko se Pekka meinaa tänne jättää. Mie omain kyllä vien männessäin.

Omituinen ihmiskarsina tämä on, tämä Rantatie. Aivan kuin joku olisi kerännyt kaikki suomalaisuuden sirpaleet, silmät ja sielut, ja ripotellut ne järvenrannan varrelle – kukin omaan mökkiinsä, omiin omituisuuksiinsa tottuneena.

Ja sitten vielä nämä nimensä historian sivuun kirjoittaneet: Setälä, Erkko, Hjelt, Jotuni, Tarkiainen – kulkevat kuin varjot ja vastaväitteet samalla rantapolulla. Eikä siinä vielä kaikki. Kortteeraajat, kuin tähdenlennot! Filosofi Eino Kaila, joka katsoi läpi seinien ja ihmisten. Runoilijat Juhani Siljo, Einari Vuorela, Uuno Kailas ja Heikki Asunta – kukin oman säkeensä vanki. Gallén-Kallela kantoi mukanaan korpimaisemia ja myyttejä, Wettenhovi-Aspa alkukieltä, jota kukaan muu ei puhunut. Ja luottolääkärini Lindén piti meidät hengissä, ainakin toistaiseksi.

Siinä on jo sellainen kertymä, ettei paremmasta väliä. Varsinkin kun on tämä yhdistävä tekijä. Tekisi mieleni sanoa: se puuttuva rengas ihmisen jalostumisessa. Nimittäin minä, Eino Leino. Minä, joka tunnen heidät kaikki. Kerron nyt teille heistä – ja meistä – omalla tavallani. Suokaa anteeksi, jos muistini harhailee. Kerron kaiken niin kuin olen nähnyt, kuullut ja ennen kaikkea tuntenut täällä Rantatiellä.

Aloitetaan A:sta. A niin kuin Aleksis Kivi. Hän vuodatti sydänverensä Seitsemään veljekseen, eikä saanut sitä koskaan käsiinsä kirjana. Jatkokertomuksena se kulki, repaleisena niin kuin hänen elämänsäkin. Ja sitten, uuden vuoden aattona 1872, viimeinen sekavuuskohtaus, pihasauna, pakkanen – ja hiljaisuus. Niin kerrotaan. ”Maa maahan jää, mut henki taivahalle.”

Kivi ei koskaan nähnyt suurteostaan kansien välissä. Vain Lea pääsi näyttämölle hänen elinaikanaan, eikä hän sitäkään uskaltanut mennä katsomaan. Ehkä hän pelkäsi maailman kylmää silmää – tai tiesi jo, ettei se koskaan katso oikein. Mutta me katsomme. Me nostimme hänet suohon vajonneesta Suomen sielusta ylös. J.H. Erkko – tuo runouden rakennusmestari – kunnosti jo unohdetun Kiven haudan, järjesti seminaareja, ohjasi jopa Kihlauksen kuolinmökin pihalle. Ihmiset tulivat sankoin joukoin – 600 henkeä, sanotaan – aivan kuin olisivat haistaneet jotakin kadotettua, jotakin pyhää.

Sitten tuli Tarkiainen. Väsymätön tutkijankynän terottaja. Väitöskirja, elämäkerta – paperin mittainen elämä. Tarkiaisen silmissä Aleksis oli alkuperäinen luonnonnero, korpien oraakkeli.

Mutta ei Kivi mikään metsäläinen ollut. Hän luki Molièrea kuin omaansa, seurusteli Shakespearen kanssa ja imi maailmankirjallisuutta sisäänsä nuorena opiskelijana kuin metsä vettä. Ja yliopistossa – ah, yliopistossa! – hän herätti kiivasta keskustelua, puolusti Suomen kieltä palavasti, monen mielestä liikaa.

Helsingin salonkeihin hän ei oikein mahtunut, mutta niiden oville jäi aina joku, joka kuiskasi: ”Aleksis oli täällä.” Kivi kantoi metsää sydämessään. Ei sen takia, että ei olisi muuta tiennyt, vaan siksi, että siinä hän näki pyhyyden. Turvan. Oman kansan sielun.

Minä istun joskus vieläkin hänen kuolinmökkinsä portailla ja annan Metsämiehen laulun soida päässäni, aivan kuin se olisi rukous. Kiven henki ei lepää kivipaaden alla. Se humisee puissa. Se viipyy meidän sanoissamme. Se elää Rantatiellä ja Suomen sielussa. Ja täällä me edelleen kuljemme. Me, jotka emme mahdu mihinkään kansien väliin. Me, jotka elämme tässä omituisessa, hullunkurisessa, pyhässä ihmiskarsinassa, missä piippu tupruttaa, joutsenet huutavat, ja sauna lämpenee – ja missä, ehkä, syntyy jotakin, jota voidaan myöhemmin kutsua suomalaiseksi hengeksi.