Setälän Aapinen alkaa A:sta — ja niin alkaa myös Rantatien tarina: Aleksis Kivestä. Metsän poika, jonka sydänveri virtasi Seitsemään veljekseen ja jonka sielussa humisi suomalainen korpimaisema.
ALEKSIS KIVI
”Maa kunnasten ja laaksojen, mi on tuo kaunoinen? Tuo hohtees' kesäpäivien, tuo loistees' pohjan tulien, tää talven, suven ihana, mi ompi soma maa? Siell' tuhansissa järvissä yön tähdet kimmeltää ja kanteleitten pauhina siell' kaikuu ympär kallioi ja kultanummen hongat soi: se ompi Suomenmaa”
Setälän Aapinen alkaa A:sta ja niin minäkin aloitan, nimittäin Aleksis Kivestä. Tiedossa oli, kuinka murheellinen kohtalo oli Suomen kansalliskirjailijalla. Aleksis, joka vuodatti sydänverensä Seitsemään veljeensä, sai viimeisinä aikoinaan sekavuuskohtauksia. Silloin veli Albertilla oli tapana sulkea hänet talon pihasaunaan. Tällainen kohtaus tuli uuden vuoden aattona 1872, jolloin veli taas hänet sinne laittoi. Silloin oli kuitenkin liian kova pakkanen ja – niin kerrotaan – Aleksis kylmettyi kuoliaaksi. ”Maa maahan jää, mut henki taivahalle”.
Surullista on, ettei Suomen suurin kirjailija ennättänyt saada päätyötänsä käsiinsä kirjana. Veljekset ilmestyivät hänen elinaikanaan jatkokertomuksena. Kirjaksi romaani painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Lieneekö August Ahlqvist saanut tahtonsa perille? Ainoa hänen elinaikanaan esitetty näytelmänsä oli Lea. Eipä herkkä taiteilija sitäkään kehdannut mennä katsomaan.
Ei Kivi mikään metsäläinen ollut. Hän tutustui maailmankirjallisuuteen jo nuorena opiskelijana. Ja herätti kiivasta keskustelua yliopistossa suomalaisuusintonsa takia. Hän oli lähtöisin köyhistä oloista. Helsingin sivistyspiireissä pärjääminen vaati sellaiselta kaksinkertaisen ponnistuksen. Hän menestyi lahjakkuudellaan.
Kiven kunnianpalautus alkoi varmaan J. H. Erkosta. Erkko, muutettuaan Erkkolaansa kunnosti ensi töikseen Kiven haudan, järjesti vanhana opettajana seminaareja ja jopa ohjasi Kihlauksen kuolinmökin pihalle. Aikalaiset kertovat, että näytelmässä oli yleisöä paikalla päälle 600 henkeä.
Viljo Tarkiainen antoi viimeisen silauksen vähän liiankin yksityiskohtaisella väitöskirjallaan Kivestä vuonna 1910. Me kaikki häntä palvoimme ja nostimme hänet suomalaisen kirjallisuuden isäksi.
Helsinki ei huumannut metsän poikaa. Hänen sielussaan humisi suomalainen korpimaisema. Sen pehmeässä sylissä hän oli turvassa.
Kiven henki elää meidän päällämme. Hän on innoittanut meitä luodessamme kansallista kulttuuria ja identiteettiä. Metsämiehen laulu on soinut minunkin korvissani monet kerrat, kun olen istunut pienen kuolinmökin portailla muistelemassa menneitä, jo kadonneita aikoja.
Katso myös
Lisää Rantatien tarinoita ja samaan teemaan liittyviä ohjelmia.