Monologi Kemijoesta, lohesta ja ihmisistä, joiden kotijoki muutettiin valtakunnan konehuoneeksi. Vakava, paikoin humoristinen puheenvuoro muistivelasta, kalavelasta ja siitä, mitä kehityksen nimissä jätettiin sanomatta.
PUHUJA:
Minä synnyin joen varteen. Tai niin minä ainakin sanon, vaikka oikeastaan synnyin sairaalassa, niin kuin nykyihmiset syntyvät: valkoisten lakanoiden väliin, loisteputkien alle, nimilappu ranteessa. Mutta suku syntyi joen varteen. Siinä on ero.
Minun isäni sanoi aina, että Kemijoki ei ollut ennen joki. Se oli pöytä. Siitä syötiin. Se oli tie. Sitä pitkin kuljettiin. Se oli työpaikka. Siitä nostettiin lohta, siikaa, nahkiaista, elantoa, ylpeyttä ja joskus myös riitaa, koska missä on kalaa, siellä on aina joku, jonka mielestä toinen on saanut liikaa.
Kemijoki oli lohijoki. Ei mikään pieni puro, jossa kaksi sinttiä keskustelee tulevaisuudesta, vaan suuri joki. Suomen pisin. Euroopan parhaita lohijokia, sanottiin. Lohta nousi niin, että vanhat miehet puhuivat siitä vielä silloinkin, kun lohi oli jo poissa. Ja kun vanha mies puhuu kalasta, kuulija saa aina vähentää vähän. Mutta ei tässä tapauksessa paljon.
Lohi oli rahaa, ruokaa, veroa, kauppaa, juhlaa, suolaa tynnyrissä, veneen pohjalla hopeaa. Lohen takia riitelivät piispatkin. Se on minusta lohdullista. Että jo keskiajalla kirkonmiehetkin osasivat käyttäytyä kuin tavalliset ihmiset, kun kala oli tarpeeksi arvokas.
Sitten tuli sota. Sitten tuli jälleenrakennus. Sitten tuli sähkö. Sitten tuli se puhe, jonka me osaamme Suomessa ulkoa: tämä on välttämätöntä. Tämä on koko maan etu. Tämä tuo työtä. Tämä tuo hyvinvointia. Tämä on kehitystä.
Ja jos joku kysyi, mitä tapahtuu joelle, kalalle, rannalle, niitylle, kylälle, hautapaikalle, lapsuuden maisemalle, vastattiin yleensä paperilla. Paperi on siitä ihmeellinen aine, että se kelluu huonosti mutta peittää alleen melkein mitä tahansa.
Vuonna 1943 perustettiin Pohjolan Voima. Energiapula oli huutava, teollisuus tarvitsi sähköä, maa piti nostaa jaloilleen. Ja minä ymmärrän sen. Tämä on tärkeää sanoa ääneen: minä ymmärrän sen. Minä ymmärrän sotakorvaukset. Ymmärrän tehtaat. Ymmärrän valot tupiin, kouluihin, sahoille ja sairaaloihin. Ymmärrän, että sodan jälkeen kansakunta ei istu rannalla runoilemassa, jos koneet seisovat. Mutta sitä minä en ymmärrä, että kun yksi kansa nostetaan jaloilleen, toinen pannaan polvilleen ja sanotaan: älä nyt siinä valita, sinä olet kehityksen tiellä.
Lapin sodassa saksalaiset räjäyttivät siltoja. Sillasta tuli mahdollisuus. Uusi silta, uusi pato, uusi voimala. Samalla betonilla saatiin liikenne ja sähkö. Kätevää. Nerokasta. Ja tappavaa. Isohaara rakennettiin jokisuulle. Ajatelkaa sitä hetki. Ei joen keskelle. Ei latvoille. Ei niin, että lohi olisi vielä päässyt edes osan matkaa kotiinsa. Vaan suulle.
Ensimmäinen käsi tarttui kurkkuun.
Kun Isohaara valmistui vuonna 1949, lohen nousu pysähtyi. Itse asiassa jo vuotta aiemmin, loppuvuodesta 1948, kun pato sulki joen. Kemijoen villilohi kuoli käytännössä siihen. Ei yhdellä iskulla veden pinnalla, ei komeasti pyrstö lyöden, vaan hallinnollisesti, teknisesti, luvissa, piirustuksissa, kokouksissa ja siinä hiljaisuudessa, joka tulee, kun joki ei enää tuo takaisin sitä, minkä se on aina tuonut.
Kyllä siitä puhuttiin. Sanottiin, että kyllä kalat hoidetaan. Sanottiin, että on velvoitteita. Sanottiin, että on siirtolaitteita. Sanottiin, että tekniikka kehittyy. Sanottiin, että lohi olisi ehkä muutenkin vähentynyt. Niinhän sitä aina sanotaan. Kun vahinko tehdään, sille etsitään luonnollinen selitys. Ei me. Aika. Kehitys. Olosuhteet. Väistämättömyys. Mutta lohi ei lue selityksiä. Lohi nousee jokeen tai ei nouse.
Minun isoisäni sanoi, että se oli koskihuijaus. En tiedä, mikä sana kelpaa oikeustalolla. Siellä puhutaan päätöksistä, luvista, velvoitteista, kompensaatioista ja kohtuullisista kustannuksista. Mutta jokivarressa puhuttiin huijauksesta. Koska ensin vietiin koski. Sitten luvattiin kala. Sitten katosi kala. Sitten sanottiin, ettei kannata rakentaa kalatietä, kun kalaa ei enää ole. Se on sellainen taikatemppu, jossa mies ottaa toiselta leivän kädestä ja sanoo sitten: sinullahan ei ole enää mitään syötävää, miksi sinulle pitäisi kattaa pöytä?
Voimalaitoksia nousi kuin virkamiehen allekirjoituksia. Petäjäskoski. Ossauskoski. Valajaskoski. Taivalkoski. Pirttikoski. Vanttauskoski. Seitakorva. Joki muuttui portaiksi. Ei sellaisiksi portaiksi, joita pitkin kala nousee, vaan sellaisiksi, joita pitkin sähkö laskeutuu valtakunnan verkkoon. Ja Kemijoki teki työtä. Se tekee vieläkin. Se säätää, tuottaa, tasaa, varastoi, joustaa. Se on valtakunnan konehuone, Suomen sähköjärjestelmän suuri lihas.
Mutta kysykää joelta, mitä lihas muistaa. Se muistaa lohen. Se muistaa rannat, jotka eivät enää ole rantoja. Se muistaa pellot veden alla. Se muistaa miehen, joka seisoo uudella rannalla eikä tunnista kotipaikkaansa, koska vesi on noussut kymmenen metriä ja maisemasta on tullut jonkun muun suunnitelma.
Ja sitten olivat altaat. Lokka. Porttipahta. Sanottiin: tyhjää maata. Tyhjää.
Se on ehkä julmin sana, jonka vallanpitäjä voi sanoa paikasta, jossa joku on syntynyt. Tyhjä maa.
Siellä oli taloja. Siellä oli niittyjä. Siellä oli poroja. Siellä oli marjamaita. Siellä oli hautojen suuntia, joita ei merkitty insinöörin karttaan. Siellä oli ihmisiä, joiden elämä ei näyttänyt valtakunnan budjetissa suurelta, koska he elivät enimmäkseen omin käsin. Metsästivät. Kalastivat. Hoitivat poroja. Viljelivät. Keräsivät marjoja. Mutta kartalla se näytti tyhjältä.
Kun Lokka ja Porttipahta rakennettiin, yli kuusisataa ihmistä joutui lähtemään. Tiloja purettiin ja poltettiin. Koteja jäi veden alle. Osa ihmisistä oli jo kerran ollut evakossa sodan takia. Nyt tuli toinen lähtö, tällä kertaa omien pakottamana. Ja siitäkin sanottiin: koko maan etu.
Koko maa on merkillinen olento. Sillä on suu etelässä ja selkä pohjoisessa. Suu sanoo: tarvitsemme sähköä. Selkä kantaa veden. Minä en väitä, että kaikki oli yksinkertaista. Ei ollut. Sähköä tarvittiin. Työtä tarvittiin. Teitä, siltoja, tehtaita, lämpöä ja valoa tarvittiin. Mutta jos hinta maksetaan toisen ihmisen joella, silloin pitää sanoa hinta ääneen. Ei piilottaa sitä sanoihin kehitys ja välttämättömyys.
Ja jos joku menettää elinkeinonsa, kotinsa, jokensa, kalansa, isänsä tarinat ja poikansa tulevaisuuden, silloin ei riitä, että sanotaan: saittehan tekin jotakin. Mitä? Matalan veden aikaan näkyvän kannon? Istutuslohen, joka ei tiedä mihin nousta? Korvaukset, jota odotettiin niin kauan, että osa menetyksen kokeneista ehti kuolla?
Jokivarressa viha ei ole aina äänekästä. Se voi olla hiljaista. Se on sitä, että mies ei katso voimalaitokselle päin. Se on sitä, että kahvipöydässä joku sanoo vain: “ennen siinä oli hyvä apaja.” Se on sitä, että lapsi kysyy, miksei joessa ole lohta, ja vanha ihminen vastaa liian lyhyesti. Ei enää.
Sitten rakennettiin kalatie. Vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Isohaaraan tehtiin kalatie 1990-luvulla, ja kala alkoi vähän nousta. Vähän. Mutta siinä on traaginen sana: vähän. Lohi pääsi padon ohi, mutta mitä sitten? Yläpuolella oli allasta, muuttunutta virtaa, kadonnutta kutupaikkaa, porrastettua jokea. Koti oli siirretty, mutta lohelle ei lähetetty osoitteenmuutosta.
Kuvitelkaa se näyttämölle. Tuhansia kaloja padon alla. Vesi hakkaa betoniin. Betoni ei vastaa. Kala etsii virtaa, joka veisi kotiin. Mutta koti on hallinnollinen hanke, tekninen tavoite, vuosikymmeniä myöhässä oleva kokousmuistio.
Vuonna 2021 arvioitiin, että Isohaaran padon alle palasi merivaellukselta noin kuusituhatta istutuslohta. Kuusituhatta. Se kuulostaa paluulta. Mutta kalateihin niistä hakeutui vain muutama prosentti. Ja silti — sieltä joukosta löytyi noin tuhat villiä lohta. Rasvaevällistä, oikeaa kalaa. Eivät ne edes olleet tämän joen omia — ne olivat eksyneet Tornion suusta. Ja juuri ne, ei istutuslohi, hakeutuivat kalateihin aktiivisimmin. Niiden nousumotivaatio oli moninkertainen. Siinä on toivo. Surullinen, itsepäinen, lähes naurettava toivo. Lohi muistaa paremmin kuin virkamies.
Vuonna 2017 viranomainen vaati muutosta. Kalatalousvelvoitteita piti päivittää. Lohi ja taimen pitäisi saada lisääntymään luontaisesti. Seitsemän vuotta sitä käsiteltiin. Seitsemän vuotta. Lohi ehtii siinä ajassa syntyä, vaeltaa mereen, palata — ja törmätä samaan betoniin.
Vuonna 2024 päätettiin, että kalateitä pitää suunnitella Ala-Kemijoelle, useiden patojen yhteyteen. Yhtiöt valittivat. Luontojärjestöt valittivat. Viranomaiset valittivat. Kaikki olivat eri mieltä siitä, mitä oikeus joelle tarkoittaa. Yhtiö sanoi, totta kai: kohtuuttomat kustannukset. Luonnonsuojelija sanoi: liian pienet norot. Paikallinen ihminen sanoi ehkä vain: joko viimein?
Minä olen miettinyt, mikä Kemijoessa oikeastaan kuoli. Lohi kuoli, kyllä. Mutta kuoliko muutakin? Kuoliko luottamus? Kuoliko se ajatus, että jos valtio tulee kylään, se tulee kansalaisen puolelle eikä hänen ylitseen? Kuoliko se kieli, jolla paikallinen ihminen voi puolustaa kotiaan niin, että häntä ei pidetä kehityksen vastustajana?
Sillä niinhän se menee. Kun yhtiö haluaa joen, se puhuu energiasta. Kun valtio haluaa joen, se puhuu isänmaasta. Kun paikallinen puolustaa jokea, hänestä tulee hankala. Hänestä tulee tunteellinen. Nostalginen. Kehityksen jarru.Mutta jos sinun isäsi apaja katoaisi, sinun kotisi poltettaisiin altaan alta, sinun jokesi muutettaisiin portaikoksi ja sinun lapsellesi sanottaisiin, että tämä kaikki oli yhteiseksi hyväksi — niin ehkä sinäkin olisit vähän tunteellinen.
Minä en halua purkaa jokaista voimalaitosta huomenna. Se olisi helppo lause, mutta ehkä liian helppo. Minä haluan, että vahinko sanotaan ääneen. Että joku sanoo: Kemijoki tuhottiin lohijokena. Paikalliset maksoivat hinnan. Korvaukset tulivat myöhään ja vajaina. Kalateitä ei tehty silloin kun olisi pitänyt. Istutukset eivät korvaa jokea. Betoni ei ole elinympäristö.
Ja sähkö, joka tuotetaan joesta, jossa ei enää ole lohta, kantaa mukanaan velkaa. Kalavelkaa. Muistivelkaa. Anteeksipyynnön velkaa.
Ja niin kauan kuin lohi seisoo padon alla, vastaus on kesken. Kemijoki virtaa vielä. Se ei virtaa niin kuin ennen, mutta se virtaa. Ja jos joki virtaa, mikään ei ole kokonaan ohi.
Ei edes oikeus.
