Jämäkkä suomalaisuuden ja Suomen kielen puolustaja, loistava puhuja, raittius- ja nuorisoseuramies, sortovallan tiukka vastustaja — ja ennen kaikkea runoilija. Rantatiellä Erkko löysi kodin, jonka ikkunoista näkyi kieli, kansa ja yhteishenki.
J. H. ERKKO
“Kruunu Suomen yhteishengen, kehys kansamme elämän
Suomen on valtiorakennus. Sitä varjele, varusta, sen kera kehity itse.
Ylin arvo sille anna — yhteisonnemme talolle.”
Jämäkkä suomalaisuuden ja suomen kielen puolustaja, yhteiskunnallinen vaikuttaja, loistava ja innostava puhuja, raittiusmies, nuorisoseuramies, sortovallan tiukka vastustaja... Siinäpä meille nuoremmille esikuvaa aivan tarpeeksi. Kaikki tämä vielä kansallisrunoilijan viitan alla.
Juhana Heikki Erkon merkitystä ei voine liikaa nostaa. Tuli Orimattilan pojasta aikanaan Jyväskylän opettajaseminaarin kautta maanmainio mies. Suomenkielinen runous oli vielä 1800-luvulla lapsenkengissään. Sitten tulivat Aleksis Kivi, Julius Krohn, August Oksanen ja J. H. Erkko. Eikäpä unohdeta sentään Isa Aspia — ensimäinen suomen kielellä runoillut nainen.
“Kivi meistä elämään jää”, sanoo Erkko vaatimattomasti, vaikka monet miehen runoista soivat kuin kansanlaulut. Pioneereja nämä kaikki olivat. Siitä meidän nuorempien oli hyvä jatkaa. Annetaanpa Erkon itsensä sanoa, ettei minua taas tästäkin pilkata:
“Nämä nuoremmat sen meidän työmme jalostavat aivan uuteen mittaan.”
Erkolla oli Rantatiellä laajasti ystäviä, joten hyvä oli tulla. Ruukkumaakari Grönroosin mökki sattui sopivasti olemaan Kiven mökkiä vastapäätä — suurelle Kiven ihailijalle talon sijainti naulan kantaan. Ensin hän kuitenkin asettui matka-askineen vanhan ystävän, lukkari Sointeen (ent. Karhu) taloon. Sulosointuisempi nimi sopi, ja Soinne siitä alkain olikin.
Morsiankin oli Erkolle jo Sointeiden toimesta katsottuna ja hyvin kelpasi, joten oma talo oli saatava. Lainarahalla pirttiä alettiin rakentaa. Halosen Pekka ja Antti sen suunnittelivat Gröönroosin mökin päälle — ja hyvä tuli. Työhuoneen kakluunin tiilet olivat Gröönroosin kauneimpia aikaansaannoksia; ne kävivät jopa Pariisin maailmannäyttelyssä vuonna 1900.
Sattui vain niin ikävästi, että kun talo valmistui, morsian lähti.
“Lintu lensi pesästä”
…vaikersi Erkko ja masentui niin, että ystävät joutuivat tekemään täyden työn saadakseen runoilijan taas ihmisten kirjoihin. Toivuttuaan Erkko otti innokkaasti osaa yhteiskuntaelämään ja antoi tietenkin myös runokanteleensa helkkyä: puheita, runoja, isänmaallisia julistuksia, näytelmiä. Erkko oli uskomattoman tuottelias.
Kunnallispolitiikkaankin hän kerkeäsi ja organisoi innokkaasti kutsuntalakkoja Tuusulassa 1903. Runoilijaa sanotaan rauhan mieheksi, ja sitä Erkko on: hän kaihtaa vallattomuutta. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön, varsinkin kun on oikeista asioista kysymys. Kylällä on vahvoja myöntyväisyyspolitiikan kannattajia — arkkiatri Hjelt ja rovasti Paloheimo ennen muuta. Heidän kanssaan Erkko nujuuttaa oikein tosissaan. Pahat kielet kertovat, että “keskusteluissa” väännellään joskus lipereitäkin puolin ja toisin.
Kieli on runoilijalle tärkeä. Kun Erkko menee vaikkapa Helsinkiin mihin hyvänsä virastoon ja häntä palvellaan jollain vieraalla kielellä, hän lähtee suuttuneena pois. Kertoo vielä kaupungilla, että älkää menkö sinne — siellä ei puhuta ihmisten kieltä!
Katso myös
Lisää Rantatien tarinoita ja samaan teemaan liittyviä ohjelmia.