Jean ja Aino Sibeliuksen Ainola on koti, jossa mestarin musiikki ja perheen arki löysivät rauhan. Tuusulanjärven hiljaisuus, kurkien ja joutsenten kulku sekä Ainon rakentama puutarha ja työrauha loivat perustan teoksille, joista tuli suomalaista sielunmaisemaa.
JEAN JA AINO SIBELIUS
Kurjet, joutsenet ja luonnon ihmeellinen rauha. Siinä muutamia seikkoja, jotka toivat Sibeliukset Tuusulaan. Syytä olikin, koska Jannen elämä Helsingissä alkoi käydä aika hektiseksi. Ahon Jussihan se tässäkin asiassa toimi puuhamiehenä. Tuomalassa Sibeliukset ensi alkuun kortteerasivat. Talonpaikkaa kierreltiin katsomassa Jussin hevoskärryillä. Eipä tainnut Pekka-hevonen arvata, että kyydissä istuu koko maailman arvostama säveltaiteen mestari.
Erinäisten vaiheiden jälkeen talon paikka löytyi. Hyvä ystävä Lars Sonck piirsi maestron arvolle sopivan kodin. Viimein pääsi Sibelius Helsingin ja maailman humusta oikein rauhan tyyssijaan sukulaisten ja ystävien keskelle.
“Jannen taide on tärkein, kaikki muu tulee sitten”, sanoo Aino ja pitää huolen herkän säveltäjän työrauhasta.
Kun mestarilla on sävellystemperamentti päällä, niin talossa täytyy olla hiiskumatta. Aino viettääkin lasten kanssa usein Halosenniemessä riemukkaita hetkiä. Siellä saavat pelmuta lapset ja aikuisetkin. Aino pääsee Maijan kanssa lempiharrastustensa pariin. He, molemmat loistavia pianisteja, musisoivat nelikätisesti ja suunnittelevat kasvimaitaan ja kehittelevät mieltä kiehtovia reseptejä.
Aino hoitaa topakasti kodin ja lapset. Hän on myös taitava suunnittelemaan kodin töitä helpottavia vempaimia. Puutarha on lähellä hänen sydäntään. Siinä työssä hän onkin oikein mestari. Eikä se puutarhan pitäminen mikään vapaa-ajan harrastus ollut ainakaan ensin. Sillä työllä pidettiin perhe hyvässä ravinnossa. Omavaraisia täytyi olla. Alkuun Sibeliuksetkin olivat kohtalaisen köyhiä.
“Ulkoinen uhka jalostaa taiteen”. Näin sanoo Sibelius. Suomessa se toteutuu kerta kaikkiaan.
Edelfelt sanoi jo 1880-luvulla, ettei kansakunta voi olla itsenäinen, ellei sillä ole omaa identiteettiä. Niinpä nämä tulisielut päättivät luoda sen identiteetin – vankalta kalevalaiselta pohjalta. Maalaustaide kukoisti ja kukoistaa yhä, Sibelius säveltää suomalaista sielunmaisemaa, Juhani Aho ja ehkä vähän minäkin kirjoitamme sitä.
Sortovuodet ovat olleet vaarallista aikaa. Samalla kuitenkin innostavaa. Jean Sibelius on osaltaan luonut hengen ja merkityksen itsenäisyyskamppailulle. Itse hän kylläkin protesteeraa, jos hänen sävellyksensä mielletään taistelulauluiksi.
“Minä olen taiteilija, en mikään vapaustaistelija”. Saattaisipa sanoa, että tässä kysymyksessä nähdään mieluusti mestarin jäävän häviölle.
Voisi luulla, että Sibelius se vain istuu lasivitriinissä maailman ihasteltavana. Ei se ihan niin ole. Kyllä hän elelee, niinkuin me muutkin. Toki asemansa vuoksi on hyvin tyylitietoinen ja formaalinen viimeiseen asti. Satunnaiset ohikulkijat ovat joskus ihmetelleet, että kuka kumma siellä järvellä Ahon kaverina istuu verkon nostossa shaketissa ja knalli päässä. Arvatkaapas. Innokas uimarikin kuuluu olevan. Liekö samat vermeet silloinkin päällänsä?
Leikki sikseen. Minä muistan vuoden 1899 “lehdistöpäivät” Ruotsalaisessa teatterissa. Sibelius sävelsi näyttämökuvaelmaan Scenes historique, ja minä 19-vuotias keltanokka tein tekstit. Alkuun Sibelius ei ollut ajatuksesta innostunut. Häntä häiritsivät tuollaiset välityöt, kun olisi pitänyti säveltää sinfonioita.
Joka tapauksessa hanke toteutui. Jopa kenraalikuvernööri Bobrikoff huutokauppasi tilaisuutta varten aitionsa hyvään tarkoitukseen. Jos olisi tiennyt, että siellä itsenäistä Suomea rakennetaan, Siperiaan olisimme joutuneet koko sakki. Voi kyllä olla, että olisimme saaneet Suomen syöjästä seuraa.
“Suomi herää” oli Historiallisten kuvien kuudes osa. Siitä tuli Finlandia. Ja kyllähän Suomi heräsi.
Katso myös
Lisää Rantatien tarinoita ja samaan teemaan liittyviä ohjelmia.